XXV.
GRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.
Myrsky mylvi, tuuli tuntui,
Pimeähän kaikki peittyi,
Armon aurinko aleni.
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa. Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu, jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista, kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen, haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa, saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta. Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä. Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se kammio, jossa… Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi…
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon, hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään vierastaan.
— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä pian alkavan päivän iltana taas…
— — — — —
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä vain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin kohtalolle.
Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.
Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta, niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa, kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada haltuunsa Pohjan lahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy, että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen, josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio, ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä, sulautuneet muihin kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät, vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille, veljiensä vainioille, vaikka heidän hallitustensa aivoituksen mukaan olisi tullut olla liittolaisia.
Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen. Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä suuremmaksi kunniaksi.
Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611 suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen, ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä. Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä, haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa. Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä, kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille, joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden — salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista lohdutusta.
Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut enää väliä sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö, joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, mitä nyt aion kertoa…
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:
— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi — menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin…
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.
Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa saakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt selville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.
— — — — —
— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
Vanhus hymyili omituisesti.
— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta ne on viety pois.
Ja hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:
— Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä tehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet nähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään kertonut.
Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan? Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen innostava huomio ja ajatus: — Lähden kotiin! Sanon hyvästit luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.