III.
Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän miehelleen hiljaa:
— Nyt tahdon nähdä talomme.
Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:
— Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.
Se loukkasi taas Evaa — tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi, mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään ruokasalin kuva.
Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia, lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia — sellainenkin löytyi — oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä — miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.
Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa oikein tarkoin ympärilleen.
Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia". Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi "vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat "tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.
Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:
— Nyt menemme sinun kamariisi!
Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.
Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.
Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.
Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.