IV.
Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.
Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.
Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.
Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.
Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.
Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä, joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa. Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat. Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi ammollaan.
Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille, joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa, ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.
Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä, siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen alistuvia — tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää, ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari, vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa hyötyä.
Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä, tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto, lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.
Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin, joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa". Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:
— Mitä Liisa nyt täällä — tyhjässä sikalassa?
— Ei tämä ole tyhjä — suuri imisä juuri porsii.
Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten, litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea, äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.
— Hyi kauhistusta!
Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:
— Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle, että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen kohta paikalla tällättyä tissiin — muuten imisä vielä tapaturmaa syö sen.
Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.
— Syö? Syökö se lapsiaan?
— Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka — ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo…!
Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:
— Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen. Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn — siat, lehmät ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän, oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan…
Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut, oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä todistajana hän oli tänään ollut.
Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset, että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista. Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen, kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle, munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä, luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.
Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa. Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän, nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan, valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se voi antaa.
Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle. Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken alkamisesta.
Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset, tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.
Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden joukossa?