VI.
Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista syistä — kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut, jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman avioliittoakin.
Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä. Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy, ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta vauhtia edelleen.
Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista, siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä, kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän helvettä.
Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt — Toivolan suuri suo, tummanruskea lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä nauttimaan.
Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita. Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto." "Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin. Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset — kolmantena sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen pahansuopaisuus."
Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään, että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä. Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin. Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen, sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia, kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.
Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle, jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni, minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä sinä, että olet parempi mies — se on aina ollut nuorimmassa Soljalan kohtalo."
Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset, hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi, mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi, ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt, ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.
Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki, tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa — eikä kuitenkaan ollut.
Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä, paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle, että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen kaikki kiehtova onni.
— No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää! tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka oli johtamassa kaivaustyötä.
— Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon mustaa sisusta.
Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla. Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle. Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget. Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa, vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja nostamaan.
Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat sydämessään, mistä se johtui — siitä, että maa oli Juhon omaa maata, työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.
Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman. Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.
Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan. Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen, mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.
Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi, valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä tykinnän.
Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.
Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.
Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.
Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.