VII.
"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."
Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua — ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.
Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:
"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."
Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot:
"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi. Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi. Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla. Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu. Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi, ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."
Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan, mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita, vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä, valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä oleva juuston lasinen suoja — kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin. Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi sitä ja maistoi.
Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää". Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua, kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika". Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen leivän vaatimukset.
Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:
"Leipä ja väen astiat".
Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa. Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen, peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla, kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti, vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?
Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin päämäärä — ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä työväellä — oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?
Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän kaiken tämän merkityksen.
Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan", sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä, kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin, vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa…"
"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta, väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi, että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.
Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan, kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.
Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".
Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä, minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä, turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka, jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja lohtua.
Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa, että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.
Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva, kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.
Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus. Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin" väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis. Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.
Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.
Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen. Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä, keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.
* * * * *
Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä. Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.
Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille. Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä varmasti oli.
Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä sitä on vielä niin vähän koetettu…"
— Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin piika-Annin iloinen ääni. — Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet täynnä, niin että kohta halkeavat.
Eva meni ääreen ja nauroi. — Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin. Lypsetään sitten kilpaa.
— Leikillähän minä vain, vastasi Anni. — Mutta kyllä tätä tekee ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän varassa.
— Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo. — Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin, — mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut ulosteot… Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä lähtisi.
Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys, taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus. Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana. Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka, jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle, ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä. Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään, kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö, joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.
Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, — nousi ja lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti, lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen pukeutunutta Suomen maata.
Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.