VIII.
Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma, jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.
Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä, herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.
Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta — hän ei sitä enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu. Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.
Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut, "voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa. Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa. Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."
Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?" Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.
Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa. Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki Juhoa.
Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa. Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat — taudin pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu", selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita — sen kun mitä itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko väen nähden — ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.
Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua, mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen", oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan lentäen häntä auttanut.
Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä. Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies, olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti, kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee — talonpojan. Kun ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin… Eva ihan säikähti katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.
Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään, niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa reunalle.
Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.
Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle valveillapitäviä huolia tuottanut.
* * * * *
Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä, ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin änkytetyksi:
— Juho!
Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat, ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut. Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin hätäännyksissään:
— Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.
— Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä pöydän päässä.
Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.
— Odotin sinua niin… Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin myöhään?
Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.
— Sinä… sinä odotit! sanoi hän. — Älä puhu minulle mitään sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja turmelit koko elämäni?
Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan, joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään. Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:
— Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan, mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen. Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni, joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani. Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön…
Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:
— Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?
Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin silmin.
— Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet — raaka talonpoika.
Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja katkeruudessaan niin suloisiin.
Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös, veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi kätensä hänen olalleen.
— Juho! sanoi hän. — Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut… en ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta… minä lupaan, minä tahdon oppia… rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.
Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.
— Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. — Se tulee sitten aikanaan kaikki… kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi. Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.
Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi, että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella, vakavalla tavallaan:
— Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!
Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut, mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä, jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni vuoteeseensa ja sanoi:
— Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon, paljon asioita puhuttavana.
Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin hiljaa:
— Tahtonetko sitten… käyttää oikeuttasi?
Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä ujostelematta ja reilusti.
— En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani. Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan — sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!
Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli, ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten, kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa antautumisen autuudessa.