IX.
Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri juonittelevien pakanain keskuudessa.
Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä, jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."
Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja, ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin. Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta. Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."
Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi. Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua, vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.
* * * * *
Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut, olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa, tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan — seikka, jonka Eva muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.
Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin mielen masennuksesta.
Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan. Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan. Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.
— Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.
— Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.
Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.
— Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. — Jos olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.
— Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi, oliko Juho jo syönyt.
— Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.
— Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.
Juho kävi vakavaksi ja sanoi:
— Istuhan pöytään, niin selitän.
Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:
— Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan, vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin, Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.
— Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen voileivästään.
Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän, sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.
— No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?
— Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. — Muuten, mitä oli Leena laittanut väelle aamiaiseksi?
— Maitovelliä, rieskaa ja voita.
— Mitäs isäntä siihen sanoo?
Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.
Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:
— Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön nyt, koska kuulut niin määränneen.
Eva nauroi.
— Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.
— Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli
Juho siihen.
Eva lopetti syöntinsä ja nousi.
— Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.
Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.
— Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.
— Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle. Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen, mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.
— Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä väittänytkään vastaan. — Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. — Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.
He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri. Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:
— Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt… Turhia ja joutavia käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.
Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.
— Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.
Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:
— Jatka jatka!
Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:
— Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?
— Muistan muistan!
— No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan, kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin, joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?
— Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.
— Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys, mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt, mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä — ehkä joissakin muissakin.
— Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin suhteessa.
Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi sitten:
— Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.
— Niin, sanoi Juho. — Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi ja häikäilemättömiksi.
— Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin, että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa itseensä kaiken saamansa uuden.
— Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa, murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan. Täytyy luoda uusi kulttuuri.
— Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.
— Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?
Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:
— Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä maahengen suur-apostoli?
— Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. — Tosin sillä rajoituksella, että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään. Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.
— Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi Eva. — Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?
Juho huokasi.
— Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta? Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki, se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu. Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.
— Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen — siihen kuuluu olennaisena osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä juuri olen miettinyt koko viikon.
— Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.
— En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä, tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?
— Jaa minäkö?
Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas venytellen sanoi:
— Ei se sellainen kuulu talonpojalle…
— Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento, jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet sillä tarkoittanut?
— Jaa minäkö?
Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.
— Sinä juuri!
— Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja kauniit huonekalut — sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?
— No voi hyvänen aika!
Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi
Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:
— Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä lähden uimaan.
Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan. Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:
— Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?
— Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.
— Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?
— No kuulenhan minä.
— Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.
Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa. Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen "herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon…
Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?
Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää. Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa asiat selvittämään.
Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt. Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.
Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä, oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui niin, että Eva huusi:
— Juho! Tule heti tänne!
Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.
Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.
— Aukaise solmu.
Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:
— No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta nauhasta… ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau? No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.
Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti rantatöyräälle.
Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen. Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:
— No nyt saat katsoa!
Ja Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi, valkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja voimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden kalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta. Juho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä mitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen valtava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta. "Minun, minun, minun", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja kaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan nuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten toisilleen: "Hänen, hänen, hänen!"
— Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli nöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta, sillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus siitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun ei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt sitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän kuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja sukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään, aurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja kuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva kosketti häntä hartioihin ja sanoi:
— Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.
Juhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi, ollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti pysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään sanoa muuta kuin "ah!", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta esiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli käytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että Eva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen väkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa, että naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten väriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan "maan laadun" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita ja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se puhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen seuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva navetan kohdalla äkkiä sanoi:
— Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!
Niin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen ja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin tällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat voimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa imeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman vatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista ja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain pienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella ilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet varpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi ääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen syrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat sataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.
— On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.
— On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.
* * * * *
Ruokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä tuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet, kermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä, millä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua. Kun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä välihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva veitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:
— Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi…
Juho melkein säikähti:
— Jaa plyyssimööpeleistäkö?