X.

— Niin. Sellaisia en kotiini halua — niitähän muuten on tuolla salissa — ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi, etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.

Juho kuunteli suu ammollaan.

— Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.

— Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista, yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro. Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä? Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä, kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä. Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.

— Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena ja rupesi puhumaan:

— Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää. Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille vierasta, ettei se — sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia, kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa. Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla, joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?

Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.

— Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. — Et usko, kuinka iloinen olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa, selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho, mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi päämääräkin. Eikö niin?

Juho ojensi Evalle kätensä.

— Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. — Hoida sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota, joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla viisaasti säästäväinen.

— En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule — ehätti hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa — me olemme tässä muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!

— Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho vältellen.

— Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa, ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan, seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia? Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä — miehet ja naiset nukkuvat ainakin talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki Vihtorille?

Juho hämmästyi.

— En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.

— Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.

Juho nousi rauhattomana kävelemään.

— Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.

— Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta, eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta. Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä, kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan, jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä, jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.

— Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti
Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.

— Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?

— Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. — Mutta nämä ovat myös asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua herää sivistymisen halu kaikkialla.

— Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla kannalla?

— Olen kyllä — odotappas hiukan…

Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:

— Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa, jollei tarvitsisi hakea — kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.

Ja Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.

— Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari, joka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta ulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa on makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma erikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja äidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi lapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä on se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia — se on tässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe kokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan herrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on alkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu arkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä, tässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä toisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone. Mutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten kaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät näistä piirustuksista?

Juho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen ihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin käsin Juhon käteen ja sanoi:

— Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia…

Äkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin hiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:

— No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen puolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole huomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja naisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne saadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet väen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti tähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten, jossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt. Tätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta kumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?

— Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis rakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin toimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja annat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.

— Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka olin jo varannut kodin kaunistamiseen.

— Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?

— Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä varovaisesti.

— Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on korjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka laitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta aion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat hiukan pienentää meijeritiliäsi.

— Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.

— Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen talolle monin kerroin.

— Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.

— Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä syömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.

— No miten sekin olisi uudistettavissa?

— Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia sinä pitäisit soveliaimpina?

— Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä nykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito vaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä ja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa talossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja käyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.

— Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?

Juho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.

— Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään? Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.

— Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni, kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt käsiään.

— Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa elää kuin porsaat.

— Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän, että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi mieluimmin koko puku.

— No mutta onkohan se tarpeellista?

— Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole puhdas lypsinpuku yllään?

— No mutta sehän on eri asia.

— Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin lehmän?

— Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen. Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee lisäksi?

— Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin paras?

— Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta siirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat perinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan mietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.

— Miksi ei vielä huomennakin?

— Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.

— Niinkö!

Evan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja jatkoi sitten:

— Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän huolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa työväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy siellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan tipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret viemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy minun mennä neuvomaan.

— Ja sinäkö osaat?

Eva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä herttaisella äänellä.

— No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista täytyy maamiehen osata.

— Ja vastako lauantaina tulet takaisin?

— Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?

— Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!

— Tietysti!

— Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita mukanasi?

— Eihän siellä mitä makuuvaatteita… Eikä niitä tarvita — kesäisenä aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.

— Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?

— Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän lastemme onni.

Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha, joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän Evan äänen kysyvän:

— Mistä sinne Toivolan suolle mennään?

Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.

— Miksi? kysyi hän sitten.

— Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.
Sitten sanoi hän:

— Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä. Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia maanviljelyksenkin perinpohjin.

— Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.

Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti, silmissä kostea kiilto:

— Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.

* * * * *

Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen, jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.

Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan, sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon, mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä, olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa. Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En. Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"

Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan. Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa ihmeissään. Mutta Eva sanoi:

— Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.

Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.