XI.
Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan. Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi paljon entisestä poikkeava meno vallalle.
Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi, ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä, miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.
— Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.
Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.
Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä. Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. — No niin, minä lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.
Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään, kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien puristusta.
Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa. Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä. Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.
Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti. Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.
Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.
Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.
Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle suolle pyörryksiin.
Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme. Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois; toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta, toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja hätääntyneen näköisiä.
Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava, ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan hevoseen.
Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin, toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille tyynesti ja päättävästi:
— Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä, mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.
— Hyvä on, vastasi heistä eräs.
* * * * *
Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.
Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi
Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.
Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.