XII.
Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle, leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot, eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.
Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen. "Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.
Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"… "kunhan ehdin vain, maamiehen työ on hidasta… niin kovin hidasta"… "miksi ei Soljalan isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"…
Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.
— Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. — Kyllä tulen. Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.
— Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä en voi tätä epävarmuutta sietää.
Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.
Lääkäri-ukko hätäytyi.
— No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!
Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä, joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin, istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.
— Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein puhella taas pitkästä kotvasta.
Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:
— Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah… jaa.
Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?
Eva ei vastannut.
— Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin, insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia, olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten, mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt, ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään. Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan…
— Hyi! Nyt on setä ilkeä.
— Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?
— Setä kysyy Juholta!
— Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon, vaikka hän olikin vain talonpoika…
— Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu sivistynyt! kivahti Eva.
— Ke-ke! naurahti ukko. — Minun piti juuri sanomankin, että Juhon kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas nyt, kun sanon sinulle…
— No mitä?
— Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan, molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista, maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa kongresseihin… No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista, mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti, henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti… ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt vihdoinkin jättää raakuutensa.
Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:
— Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta niin on ollut kuin vettä kuikan selkään — ei pysy. Vain siellä täällä häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta, sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä sen, mikä on kirkkainta…
Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.
— Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi. Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri. Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä. Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.
Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.
— Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?
— Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.
Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:
— Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?
— Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka oikeassa hän oli.
— Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala! Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä, joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan, niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset, jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi edes häitä odottaa — ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo, ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin maiden talonpoika — lahjakkaampikin.
— On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. — Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia, jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän herättävää siinä suhteessa.
— Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on, Jumalan kiitos.
— Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua ja edistyä.
— Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään, koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea maahenki…
— Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.
— En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä saattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin sivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on sallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että se on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista kiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri on tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki ei näytä siihen pystyvän.
Ukko nousi, haukotteli ja sanoi:
— Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä ajelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle. Luuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?
— Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.
— Parasta se on — helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta, niin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.
Kun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut purppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa lauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja virkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja onnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni tupaan.
Ovenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä vuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen jalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin. Kädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen päivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja poisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan. Pirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului äänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat paljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa, johon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.
Evaa puistatti.
Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut, sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.
Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti. Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla hevosen kimpussa.
— Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?
Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:
— Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.
* * * * *
Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti, hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti hän kätensä pois.
Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut. Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen, nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.
Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin turvallisena ja onnellisena.