XII.
Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.
— Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.
Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?
— Paljonko? naurahti Eva. — Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.
— Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin sinua tarmolla auttamaan.
Hän katsoi vaimoonsa hellästi.
— Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan emännällä.
Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt, vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen avomielisesti:
— Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.
Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille — tahi kuin olisi ollut hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:
— Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän vanhat rakennuksemme.
— Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa vallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä…
— Joka ei osaa mitään…
— Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa…
— Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella…
— Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja isänmaalle kunnon kansalaisen…
Silloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:
— Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?
— Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa vaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.
— Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin varsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään tuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren ihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen omansa!
* * * * *
Juho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta viikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan mitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa, perinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen suojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka keittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla oli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti, puhdas ja kodikas — niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin, joka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti, ettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin jalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty puhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista ja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi tavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen ja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas vesi. "Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet", oli Eva sanonut, "ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee ihmistenkin veden tarve." Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään muuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea siihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi sulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan levyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: "Ainoastaan puhtaaksi pestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan." Eva tiesi ja oli nähnyt, kuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että lika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten koko likamäärän — käsiliinaan.
Keittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty senkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean harmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu höyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä — sen oli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista kaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit maalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean keltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin ihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin, mutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu uuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta käytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän taus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla. Hällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä itselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu ja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina ja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma paikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.
Ihmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva antanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin hän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän edellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille mielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. "Huomenaamulla", sanoi hän, "syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta huomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa luvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne tuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla pesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään navetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras vastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo oppia siisteyttä ja ihmistapoja."
Kun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva jännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan tapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä. Eva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti. Hämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä pistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja huomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa sijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti hän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta juuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen sen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta sitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois omaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi ympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.
Leena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi hänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus tuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun ensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia, että kestääkö se. Mutta Eva sanoi:
— No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?
— No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.
— No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin herroillakin?
— Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.
Ei ole talonpojan kannattanut.
— Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei talonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys maksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi siitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?
— Ka enhän minä… Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin kulusen ja kauniin emännän pöytään istuu… Vaikka vielä viereenkin joutuisi…
— Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.
Väki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt huolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki, minkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.
— Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä viikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.
Mutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:
— Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.
Ja Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja sanoi:
— Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja vehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.
— Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä pitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette oppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee sitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa siisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?
— Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja muutkin murahtelivat myöntyvästi.
Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen, että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin. Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka. Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos, sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos. Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:
— Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää, ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta, mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää. Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?
— Ka mikäpä se on muu kuin hyvä…
— Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia…
— Niitä…
Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan. Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki, tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:
— No, kiitos sitten vain, emäntä!
Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.
— Sehän meni hyvin, sanoi hän. — Kyllä se siitä kaikki rupeaa sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.
Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista, että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne valkometalliset lusikat — niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti niitä liian hienoina ja kalliina.
— Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän, että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset. Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!
— Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi jo ajatellen jotakin aivan toista.
* * * * *
Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan. Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin. Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis, siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan, kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman suutelon hänen suulleen ja kysyi:
— Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?
Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi:
— Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.
— Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä minun luonani kerran terveenäkin.
— Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?
— Syytä minua. Ja sitäpaitsi — kyllä Soljalan Juho ne erehdykset helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin — naimisissa.
— Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!
Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:
— No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova nauruntirskahdus.