XV.
Kun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa väen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa talonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria, jotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen romun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja täynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita, työkaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä. Huoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta olivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat tekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.
Pirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana aukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien kuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia, viikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto olikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle ullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten vielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke rupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.
Juho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva osoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset tuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain suuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa tulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan kestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että siten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla. Ja se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä olivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät tuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin hyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa kuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan niiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella hyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.
Jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että tällainen menettely oli muussakin suhteessa viisasta. Sai kokemusta, miten todella käytännöllinen ja kodikas työväen asunto oli suunniteltava, eikä ryhtynyt uudistuksiin umpimähkään. Uuden rakennuksen suunnittelu todella vaadittua käytännön tarvetta vastaavaksi oli nimittäin Juhon kokemuksen mukaan vaikeimpia asioita, jossa epäonnistuminen oli useimmiten palkkana ja jossa kauniit ja ensi näkemältä sopivatkin suunnitelmat ajanoloon saattoivat koitua ikäväksi vastoinkäymiseksi. Antaapa Evan siis pienessä koettaa suunnitelmiaan, niin saadaan nähdä, miten ne suuressa pitävät paikkansa.
Niinpä siis, kun syyskuun myrsky jo lennätteli kellastuneita lehtiä, kun taivas päivät päästään oli alakuloisen harmajana purkaen tihkusadettansa, kun työväki saapui kotiin märkänä ja viluisena, olivat Evan suunnitelmat jo suurimmaksi osaksi toteutuneet. Soljalan pirtin porras ja etehinen olivat muuttuneet, koko rakennus oli punaisine seinineen ja kattoineen sekä valkoisine nurkkineen ja akkunalautoineen kuin uusi ja hiveli silmää maiseman vihreätä taustaa vastaan. Porstuan perällä oleva entisen keittiön ovi oli saanut akkunan, niin että ennen pimeään etehiseen pääsi nyt edes hiukan valoa. Etehinen oli siistitty ja siellä säilytettäville kapineille oli jokaiselle osoitettu oma paikkansa. Kun tultiin pirttiin, sai pelätä, että kävisi kuten Pahna-Liisalle, joka hämmästyksestä ei saanut sanaakaan suustansa.
Oven suussa oli ensinnäkin välttämätön pesulaitos, jonka kohdalta sekä seinä että lattia olivat päällystetyt sinkkipellillä. Pyyhenaulakko oli varustettu asianomaisilla huomautuksilla, jotka alati muistuttivat siitä, että ellei niitä noudatettu, menetti koko pesulaitos merkityksensä, muuttuen päinvastoin siivottomuuden pesäksi. Seinät oli veistetty valkoisiksi ja peitetty alaosaltaan laudoituksella, joka oli maalattu vaaleanharmaalla värillä. Katto oli valkaistu liiman sekaisella liituvärillä, orret maalattu keltaisiksi. Lattia oli höylätty sileäksi ja moneen kertaan maalattu keltaisella öljyvärillä, joten sitä oli nyt helppo pitää puhtaana. Pitkin seiniä oli kiintonaiset penkit, jotka oli maalattu tummanpunaisiksi. Panemalla pohjamaaliksi punamullasta tehtyä öljyväriä ja antamalla sen perinpohjin kuivaa sekä vasta sitten pyyhkimällä kertaansa hyvällä lakkavärillä, oli saatu halvoilla kustannuksilla paksu, kestävä ja kaunis väripinta. Samoin oli maalattu pirtin muut huonekalut, joihin penkkien ja pitkän pöydän lisäksi oli ilmestynyt muutamia tuoleja sekä karsinanpuolelle naisia varten pienempi pöytä. Uuni oli muutettu sikäli, että siihen leivinuunin lisäksi oli tullut tupaan päin olevaan nurkkaan avonainen takka, pohjalainen "piisi", jossa poltettiin kylmänä aikana pystyvalkeata. Koko uuni oli valkaistu liituvärillä ja sen päälle oli varustettu lauta kenkien kuivaamista varten. Molempain pöytäin yläpuolella riippui yksinkertainen kattolamppu. Mutta pirtissä oli vielä muutakin.
Huomiota herätti ensinnäkin seinällä oleva Suomen kartta. Eva oli huomannut, kuinka peräti pintapuoliset ja huonot väen yleiset tiedot isänmaastaan olivat. Kansakoulukurssi häipyi nuorten päästä melkein olemattomiin muutamassa vuodessa, kun sitä ei virkistetty millään jatkuvalla lukemisella, ja vanhemmilla, kansakoulua käymättömillä ihmisillä oli hyvin hämärä käsitys kaikesta, mikä ulottui oman paikkakunnan ulkopuolelle. Tällainen ahtaus näköaloissa oli omiaan tekemään ahtaiksi kaiken yleisemmän ajattelun piirin, tekemään omasta itsestä ja kaikista itsekkäistä pyyteistä henkisen maisemansa keskipisteen. Eva toivoi, että aina esillä oleva isänmaan kartta ikäänkuin johdattaisi ajatuksia ja keskusteluja sille kannalle, mitä kansan ja maan kokonaisuus-etu vaatisi.
Sitten oli Eva hankkinut tuvan seinäkoristeiksi isänmaan historiaa, maantiedettä ja maataloutta käsitteleviä havaintovälinetauluja, joita sai opetusvälinekaupoista huokealla hinnalla, valmiiksi liimattuina kestävälle pahville ja varustettuina kannakenauhalla. Samalla kuin ne olivat sisällöltään opettavia ja erittäin helppotajuisia, olivat ne taiteellisella maulla tehtyjä. Helsingissä oli Eva nähnyt, kuinka ajattelevat vanhemmat olivat hankkineet tällaisia havaintotauluja lastensa huoneen koristeiksi ja oli aina mielessään tuota toimenpidettä kiittänyt.
Hän oli itsekin huomannut, kuinka aikuinenkin niitä katsellessaan tunsi äkkiä viehättävää tiedonjanoa ja kuinka ne olivat herättäviä muuten torkkuvalle ja toimettomalle ajatustyölle. Ja väki täällä maalla oli monesti henkisessä suhteessa suorastaan lasten kannalla, joten tällaisia opetusvälineitä saattoi pitää juuri täällä erittäin sopivina.
Se uudistus, josta Eva kuitenkin oli ylpein, oli tuvan kirjasto. Juhon täytyi myöntää, että se oli aluksi tuntunut hänestä sekä tarpeettomalta että turhalta ylellisyydeltä. Mutta Eva oli nyt saanut hänet niin valtaansa, ettei Juhossa ollut hänen tuumiensa vastustajaa. "Ajattele hiukan", oli Eva sanonut. "Kansakoulusta päästyään ei tällaisella irtolais- ja palvelusväellä ole oikeastaan koskaan tilaisuutta saada puolueetonta tietoa ja itsenäisen elämänarvostelun herättäjää ja kasvattajaa. Työväkenä se sokeasti seuraa työväen johtajia, ainoat sanomalehdet, joita se lukee, ovat tietysti ja luonnollisesti työväen sanomalehtiä, ainoa kirjallisuus, jota se lehteilee, on sosialistista kalenteri- ja kiihoituskirjallisuutta. Mitään vastapainoa ei ole, sillä se valistuskirjallisuus, jota porvarillisten puolueitten ja kustantajain toimesta on saatavana, ei tunge heidän piiriinsä. Mutta jos te, maanomistajat, joiden tuvissa irtolaiskansa on vuosisatoja majaillut, olisitte ajoissa uhranneet muutaman kymmenmarkkasen vuodessa henkisen valistusvoiman hankkimiseksi väkenne käden ulottuville, saattaisi moni asia suhteissanne heihin olla toisin, ja ympärillämme elää onnellisempi, yritteliäämpi ja tarmokkaampi sukupolvi. Kansamme on maailman lukuhaluisinta. Jo nyt käyttää se kirjallisuutta enemmän kuin suhteellisesti mikään muu kansa, ja kuitenkaan eivät maanviljelijät ole vielä missään oivaltaneet tätä velvollisuuttaan. He ovat olleet siinä suhteessa surkean vanhoillisia. Heidän kannatti entisinä köyhinäkin vuosina kyllä ostaa vuosittain viinaa, samalla kertaa kun he pyörittivät pennosen soikeaksi miettiessään, kannattaisiko tilata sanomalehti ja ostaa allakka tahi maamiehen kalenteri. Kaikki muut kirjat, paitsi uskonnolliset, olivat lorukirjoja. Vasta sitten kun uusi aika on temmannut heidät väkiselläkin mukaansa, kun se on herättänyt heissä vastustamattoman uteliaisuuden ja kun kokemus on osoittanut, että tiedon ja taidon aarteet ovat kirjoista usein sangen helposti saatavissa, rupesivat he kirjoja ostamaan ja sanomalehtiä tilaamaan. Mutta annoitteko ne väkenne hyödyksi myös? Ette, vaan ne katosivat heti isännän kamariin, josta vain joskus joku repaleinen sanomalehti eksyi väen puolelle ja silloinkin vain pyynnöstä, kun joku paikkakuntaa koskeva ja lehtiin eksynyt uutinen oli herättänyt väenkin uteliaisuutta. Näet nyt, Juho, minkä laiminlyönnin korjaaminen ja isänmaallisen valistusvelvollisuuden täyttäminen tässä on kysymyksessä. Suomea maanviljelijät ovat laiminlyöneet taistelun ja hyökkäyksen tärkeällä, ehkä tärkeimmällä rintamalla, ja siksipä onkin vihollinen päässyt lujasti leiriytymään heidän omien kotiensa seinäin sisälle. Mikä siitä on ollut seurauksena, sen kyllä muistat ja tiedät äsken kuluneitten aikojen vaiheista. Luoja suokoon, ettei taistelu enää olisi liian myöhäistä."
Ja Juholle oli asia selvinnyt kaikessa tärkeydessään ja laajuudessaan. Oikeastaan se oli ollut hänelle mielen pohjalla selvänä aina, mutta jotenkuten se oli jäänyt. Hän rupesi nyt Evan rinnalla toimiessaan ymmärtämään, että hänessäkin oli liian suuri annos suomalaista hitautta ja saamattomuutta, että ilman herättäjää ja henkistä vireillä pitäjää moni hyvä aie olisi häneltä jäänyt ja unohtunut arvellessa ja päätä käännellessä. Mistä oli Eva saanut kaikki nämä ajatuksensa ja uudistussuunnitelmansa? Mistäpä muualta kuin siitä, että hän oli sivistyneen henkilön avoimella silmällä jo lapsuudesta saakka seurannut maalaiskansan elämää ja tullut huomaamaan ne puutteet, joista se joka päivä kärsi. Ja mistä sai hän uupumattoman intonsa? Mistäpä muusta kuin siitä, että hän oli palavasti isänmaataan rakastava, edistykseen ja onneen, luokkia tuntemattomaan lähimäisen rakkauteen pyrkivä henkilö. Juhon täytyi myöntää, että Suomen suomalainen, todella sivistyneen nimen ansaitseva sääty, elipä se kaupungissa tahi maalla, oli koettanut aina parhaansa mukaan toimia tällaisena kansan henkisenä herättäjänä, ja että mikäli maalaiskansan vastenmielisyyteen kaupunkilaisia ja kaupunkilaisuutta kohtaan sisältyi vierautumista tästä säädystä, oli suuri sivistysvaara tarjolla. Maalaiskansan oli varottava, ettei se tullut menestyksestään itserakkaaksi ja rikkonut välejänsä maansa sivistyneistön kanssa — muuten se saattaisi jäädä vaaralliseen henkiseen eristäytymistilaan.
Tältä aatepohjalta oli lähtöisin Evan puuha perustaa väkensä tarpeeksi kirjasto ja siinä tulivat hänen kirjalliset tietonsa hyvään tarpeeseen, kun ne yhtyivät Juhon käytännöllisyyteen. Kirjastoon valittiin ensinnäkin isänmaan historiaa helppotajuisesti valaiseva kuvitettu teos ja vastaava teos yleisen historian alalta, sekä niitä täydentämään kirjallisuutta, joka valaisi ja selvitti Suomen itsenäisyystaistelun vaiheita. Sen jälkeen piti Eva tärkeänä saada kokoelmaansa helppotajuista, ihmisen siveellisen arvon ja itsekasvatuksen kehittämiseen kohdistuvaa, osaksi viehättävästi ja keskustelevasti uskonnollistakin kirjallisuutta. Juho lisäsi tähän eräitä yleistajuisia, maatalouselämän merkitystä ja tärkeyttä selvittäviä teoksia, sekä vielä muutamia käytännön kirjoja veiston, maalauksen, seppyyden ja muun sellaisen maalla tarpeellisen taidon alalta. Terveydenhoidon alaa edusti kansantajuinen lääkärikirja. Kaunokirjallisuus käsitti sellaisia kotimaisia teoksia, jotka mikä miltäkin kannalta valaisivat Suomen kansan vaiheita ja pyrkimyksiä, ja olivat omiaan ohjaamaan lukijaansa isänmaanrakkauteen ja yhteishenkeen. Helppotajuinen kansantaloudellinen ja valtio-oppia käsittelevä teos oli lopuksi tarkoitettu selvittämään lukijalleen niitä maailman talouselämässä vallitsevia lakeja, joita ei voi loukata aiheuttamatta taloudellisen elämän pysähtymistä ja siitä koituvaa kurjuutta, ja niitä yhteiskunnan valtiomuotoja, jotka olivat vuosisatain kuluessa ikäänkuin talouselämän salaisina johtopäätöksinä kehittyneet ja muodostuneet sille perustalle. Kuvitetut luonnontieteelliset teokset lopuksi täydensivät kirjaston. Tämän valikoiman oli Eva tehnyt tarkan harkinnan jälkeen. Kirjat, sidottuina lujiin kirjastokansiin, olivat nyt tuossa seinällä, yksinkertaisessa, mutta aistikaspiirteisessä kaapissa, joka oli varustettu lasiovilla. Jokainen teos oli numeroitu ja siihen kirjoitettu näkyvästi nimilehdelle: "Soljalan väenkirjasto. Luettuasi pane paikoilleen. Pidä kirjoja puhtaasti ja hellävaroen." Kaapin sivulla riippui nuoraan sidottu kynä ja alaosassa, pienessä laatikossa, oli kortteja, joista kukin lainaaja otti yhden, kirjoitti siihen kirjan ja oman nimensä sekä päivänmäärän, ja pisti kortin sille paikalle kaappiin, missä kirja oli ollut. Näin näki heti, mitä kirjoja oli poissa ja kenellä. Lisäksi oli kaapissa täydellinen luettelo ja oli koko kirjasto isäntärengin vastuulla. Hänen piti tarkastaa, ettei kirjoista yksikään kadonnut, ja jos niin tapahtui, koota sen hinta sakkorahoina joko huolimattomalta lainaajalta tahi koko talonväeltä yhteensä. Tähän olivat kaikki suostuneet.
Mutta sitten oli ollut tilattava myös joku sanoma- ja aikakauslehti väkeä varten, ja siinä oli Juholle tullut pulma eteen. Paikkakunnan lehdeksi valitsi hän tietysti oman puolueensa paikallisen äänenkannattajan, mutta entä sitten? Hän huomasi nyt ensi kerran, että suuret porvarilliset pääkaupungin lehdet, joista hän olisi mielellään jonkun väelle tilannut, olivat toimitetut liian korkeaa henkistä tasoa varten, jotta tavallinen oppimaton ja yksinkertainen työmies olisi niitä voinut ymmärtää. Niiden artikkelit edellyttivät paljoa suurempaa tietomäärää kuin mitä työväellä oli, niissä käytettiin liian vaikeatajuisia, jopa vieraskielisiäkin sivistyssanoja, liian mutkikkaita lauseita, että työväki ja yleensä pienen tietomäärän saanut, ahtaassa maalaisympäristössä, kovassa työssä ahertava henkilö olisi niitä edes jaksanut lukea, saati sitten pohtia ja ymmärtää. Ja sitten: niissä ei käsitelty työväenrientoja ja asemaa juuri milloinkaan muussa yhteydessä kuin milloin tuli väittelyä työväen sanomalehtien kanssa, ei käsitelty työväen elämän sisäisiä, pieniäkin asioita, ei annettu tulla näkyviin sen harrastuksen ja osanoton kovempiosaisia kohtaan, joka kuitenkin yhteiskunnassamme kaikissa piireissä vallitsee, vaan kirjoiteltiin kylmästi, terävästi ja ansiokkaasti vain oman ryhmän henkisesti valveutuneinta osaa varten. Juho huomasi, kuinka tarpeellinen yhteiskunnassamme olisi ollut sanomalehti, jota olisi toimitettu nimenomaan alemmalla kehitysasteella olevia varten, kansantajuisesti ja keveästi, positiivisesti harrastamalla työväen elämää, tunkeutumalla sen sieluun ja sen koteihin, teeskentelemättä mitään sosialismia, vaan avoimesti osoittamalla, mitä porvarillinen yhteiskunta tahtoo ja voi tehdä sekä tuntea työväen asiassa. Työväkeä ei luultavasti aluksi saataisi tällaista lehteä tilaamaan, mutta työnantajat sitä varmasti pian tilaisivat työväelleen, ja sitäpaitsi sitä pitäisi jakaa ilmaiseksi — miljoonia kannattaisi siihen uhrata. Mutta sitä ei olisi annettava minkään estetisoivan herrasmaisterin toimitettavaksi, vaan sen johtoon olisi saatava lujaluontoisia, rehellisiä, nimenomaan työväen omasta piiristä kohonneita, ihmisrakkauden työhön antautuneita voimia, joille tämä työ on sinänsä päämäärä, eikä mikään vipusinlauta omien, itsekästen ja salaisten pyrkimyksien hyväksi. — Lopuksi Juho ratkaisi asian siten, että päätti säännöllisesti lähettää oman lehtensä väentupaan, luettavaksi, jos kelpaa ja näyttää mieltä kiinnittävän.
Sama pulma koski myös kuvitettuja aikakauslehtiä. Niiden kirjavassa parvessa ei ollut enää ainoatakaan, joka olisi toimitettu esimerkiksi sellaisessa siveellisesti vakavassa, mutta samalla aina huvittavassa ja hauskasti opettavassa hengessä kuin aikoinaan Kyläkirjaston Kuvalehti. Ne olivat levottomia ja periaatteettomia heijastuksia maailman kirjavista tapahtumista, aikansa peilikuvia pelkän uteliaisuuden ja sensatsionihalun tyydyttämiseksi. Tässäkin oli olemassa sama vika kuin sanomalehtiin nähden, mikä oli vakava seikka, kun ottaa huomioon, kuinka tärkeä ja vaikuttava sivistykseen vipuava tekijä hyvin ja kansantajuisesti toimitettu kuvalehti on. Ja että sillä olisi työväelle merkitystä ja arvoa, täytyisi siinä seurata sen elämää lämpimin sanoin ja lohdullisin kuvin. Juho huomasi tässäkin, kuinka suunnattomasti porvarillinen yhteiskunta oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja oli siten sokeutensa vuoksi osaltaan syypää isänmaansa yhteishengen toivottamalta näyttävään rikkinäisyyteen. — Väelle huviksi oli Juho sitten sentään erään halvan kuvalehden joukosta valinnut.
Katsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti valmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen ja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen, isänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli siinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot, puhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä heloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä meneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.
Niin — se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat sängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren kamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä rakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia portaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen. Keskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne veivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta "pääty-ikkunasta", "kaavelista". Kun Juho saapui renkien makuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.
Seinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia samalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin liimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista tehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien tavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka Eva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen muotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi täällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan terveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten herättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.
Ne oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin, nurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi ne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi uutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte. Päänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei höyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti suuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty Soljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin oli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja raanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne pantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan lisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei voinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata työstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni jälleen alas ja naisten puolelle.
Mennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen ollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä kalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut, viilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen, korjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten verstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa ja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten ennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan sormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut suomalaisen ylpeys ja kunnia.
Kun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut kaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone, herätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta, oven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta — rukki ja kangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta, oli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden näkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain kotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan niihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja koettaisi.
Mutta tuo kaappi — niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen hankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut erikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan teroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin alas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja makuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä rievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen velvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle tarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota jäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä kunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat erikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut. Suuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän määrä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle hallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä tämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja henkevöitti hänen talonsa elämää.
Hän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen ilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa pystyvalkean.