XVI.
Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti, parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa, tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen myötäkäymisten arvoa.
Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään ja nautti.
Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista. Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen riutuva ja lepoon asettuva voima — kaikki se valaa sieluuni kirpeän makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet lakkaharjoillaan eteeni kantavat.
Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan. Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä kuten kuningas koko valtakuntansa.
Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.
Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään, suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa, kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin, kuin hän oli mielessään jo arvannut.
Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle. Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin, näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla, pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä. Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat, repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa puolustukseksi.
Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata. Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.
— Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.
— Perr…! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:
— Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään — se on Jumalankin tahto näissä hämäläisissä maalaisoloissa!
Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla, mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi, rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki, joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia, jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista voidetta siinä tarvittiin.
Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen. "Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa", sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi, lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui lieväkätinenkin piiskuri antajaksi — pyytänetkö sinä nyt, kun hulja on Soljalan isännän kourassa." "Älä s—na lyö! Linnaan sinut toimitan pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen." "Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."
Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.
Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina, kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti. Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi, sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla. Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.
Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista, avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla — hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa, laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen, teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian, kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta, joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan, palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä", vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan, kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."
"Ja nämä s—n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan, joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi Jumalaansa tuntemaan…"
Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään. Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava, paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut murhata hänet.
Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa, osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää. Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä, kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon, ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä, että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous, jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää. Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen, rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.
Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.