XVII.
Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne, joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä. Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi kiiruhtamaan häntä vastaan.
— Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla on olkapäässäsi?
Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin päin.
Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi, kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä, toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä minua nyt palvellaan — oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole", vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen. "Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan — olen ollut jo pahoinvoipakin."
Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui, söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa: "Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?" kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt, ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva, "joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin näytän sinulle jotakin."
He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu: "Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.
Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä, kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki, karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.
— Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.
— Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa, että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean "emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?
— Jaa mitä?
— Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja miten työväkesi niitä pitävät?
— Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne minulla ovat selvillä kaikki.
— Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua ruostumisesta?
— Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.
— No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti vaseliinilla.
— Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi, kestäisivät ne paljoa kauemmin.
— Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä, mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet arvioinut ja laskenut metsäsi?
— Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista hakkuuta ei meillä tehdä.
— No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?
— Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on selvillä.
— Ja voittoa tulee?
— Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.
— Entä nämä minun puuhani?
— Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.
— Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?
— Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja säästäväisesti.
Eva taputti iloisena käsiään.
— Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi, että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen. Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla, vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan. Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin. Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan. Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat, alusvaatteet ja kaikki.
— Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt, miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.
— Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet, järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla — kivisammaleella esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä paitoja sekä sukkia.
— Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?
— Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat, minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan, valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?
— No kyllä.
— Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan, parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä, tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho, meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.
— Kukapa ei tekisi, sinä velho!
— Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös. Eikö niin?
— Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin tuleman, nauroi Juho.
— Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu, ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan. Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti häntä.
Juho nauroi.
— Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on hoidettava?
— Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä, maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot ruveta miehillä teettämään?
— Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin. Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy. Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.
— Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi, joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta, vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.
— Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.
— Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?
— No vähitellen.
— Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus, jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja onnettomuudesta.
Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.
— Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne uudelleen kyhätä?
— Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.
— Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu, että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata. Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet, mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin, Juho?
Juho kaappasi hänet syliinsä.
— Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette, armollinen majesteetti?
— Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.
Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.
— Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne olet aikonut?
Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja syvä, sopusointuinen onnen tunne.
Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja rauhaa.