XVIII.
Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti: "Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"
Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian, aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä, maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa. Kepeät mullat!
Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä. Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan, jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan muiston.
Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset, puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.
Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä — ja sen hän oli ilmoittanut julkiseksi tiedoksi — koska väkijuomain käyttö oli laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset, missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä" ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.
Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö, sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli ryhdyttävä työhön heti.
Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin, väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.
"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä. "Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden. Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista, pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä, elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa laajemmin kuin tähän asti."
"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti puraisemaan takaapäin."
"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta, hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara, persoonallinen työ."
Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä, kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa, oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla, ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka Evan uudistukset olivat maksaneet.
Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.
Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata", "turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja "niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että hauskalta.
Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa odottamassa.