XIX.
Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa. Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä, tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä, sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei, vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."
Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin. "Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä. "Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi, jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää, ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"
Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!
Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä, ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin. Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.
Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä. Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.
Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin ankaralla tavalla velvoittaa.
Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella, työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille, ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi kasvatukseksi.
Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi, sivistyneeksi ja suureksi.
Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen vaimon vertaista?"