XX.
Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan karaissut — lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.
Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän, tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän. Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin kutsumuksesta — suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys. Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.
Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia, sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru! Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.
Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän sisällyksestä — kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä. Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia — elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat niistä käytettäisiin.
Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken. Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus. "Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven "Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"
Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.
Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan. Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se olisi paljoa maksanut — olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne takaisin.
Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:
— Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä juhlaa vietämme.
Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan, mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi. Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:
— Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty, jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin, ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen, jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.
Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran — ei ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi. Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi kuulijoihin.
Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi, että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä oli poikettu — yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen, joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt, että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun Raamatusta kuin Eva nyt — hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta — se oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen. Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa, uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä, uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen, kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen, joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan tällainen korjata…
Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla äänellä vanhan jouluvirren:
"Enkeli taivaan lausui näin: miks' hämmästytte säikähtäin: Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan."
Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa, joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.
Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:
— Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.
— Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä häntä vasten puhkesi itkuun.
— No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.
— Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa — kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.
Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi, ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.
Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.
— Olette nyt — sanoi hän — tänä iltana saaneet kokea emäntänne hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä, lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo, ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä — sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä. Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu. Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät. Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan, että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen kaikissa yhteiskuntakerroksissa — säästäväisyyden kehittäminen kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan, matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen. Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.
— Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin, joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon, että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta. Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus, jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä, olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole suuri — päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?
— Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja käskemättä.
Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?
Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli talon hevonen varattuna.
* * * * *
Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä, mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa, makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen, rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä, luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.
Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden luomiseksi.