XXI.
Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan. Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja mukaansatempaava elinvoima.
Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta, tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti. Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet, kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi. Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys. Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.
Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen, ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden. Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen, jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan. Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos isillemme, että löysitte Suomen niemen."
Kallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on maamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä tehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu pesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö. Kaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu, ja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet muta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa jonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja virkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet on hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta hyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa luonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen salaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen, ja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken tullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet niin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa maamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana hänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja odotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun. Kun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen lukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja hän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä ahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa tulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa, jykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten ponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa ja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä ilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa aamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää niin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista kuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja nousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen maailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas pohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen ystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja todellisen menestyksen ehto:
"NIIN KAUAN KUIN MAA ON OLEMASSA, EI LAKKAA KYLVÄMINEN EIKÄ NIITTÄMINEN, EI VILU EIKÄ HELLE, EI KESÄ EIKÄ TALVI, EI PÄIVÄ EIKÄ YÖ."
* * * * *
Taas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään valtaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä valmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi oli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi avartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että maamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä rintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana edesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen varallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja kokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva kansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa esiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien yläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja hänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki pyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä sellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi ja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen pyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien höystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen kestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.
Mutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä hikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa, kuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla vauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta, jonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan. Kun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään sitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä kiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen työhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse aseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki katseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan seurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja komensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että nyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä niskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi. Ja kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan kuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää vauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa koko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen talonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut tavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään kuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: "Suomen valtakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä sopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka kansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle."
Ja hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne. Hän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja hänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä persoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä päivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu. Siinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei ollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota — ne olivat hänestä olleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen selvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa valossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja heidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään, kuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin silmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä lapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon lastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä, tuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei hänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi tunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus, joka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen oli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä tunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa siinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.
Lyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua. Soljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki. Entiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset olivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen maapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä Juhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat jotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät huolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä; säälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla voimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin. Soljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys- ja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja hyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan. Vauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa.
Tyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan tutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että alkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso, jonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä ja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman maalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti Juho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa, jossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa maanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen täydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine henkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima ontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina menestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja uhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden elinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri tähän suuntaan.
Juho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja, jotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin sisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan nyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:
"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja pellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin kauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa kätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta huoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset vaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan vanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on suloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi; hänen miehensä kiittää häntä."
Kuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy elämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.
* * * * *
Juho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi hiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:
— Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.
Juho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi pojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.
Samalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja vapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla voimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee ihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä syntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.