XXII.
Harvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin perinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan suolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät maantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa vastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui ymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi ohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä, niin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä matalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata tahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva ja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon, ruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun saavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle lakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen riemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt tullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja samalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin jo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.
Se oli tapahtunut aamupäivällä — asia, jota jo niin kauan oli odotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa kokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia merkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva noussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa kermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se lakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä edelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja silloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei kysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen rengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen Maria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja parhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa pidetty.
Tieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan väen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen hiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin ja mietittiin sekä keskusteltiin. "Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?" "Saa nähdä, kestääkö kauankin?" "Emännänhän sillä on lanteet, jotta oikein", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, — "hyvinhän se käy niin riskiruumiisella ihmisellä." "Taitaapa olla nyt isännän suu hymyssä — sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut." Lopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa istuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä iloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon vartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja toivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä pyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä sujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa ja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.
Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä…?" "Jaa mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?" oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."
Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki, valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan ja hyräilemään virren värssyä.
Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton viestien kuljetus…
* * * * *
Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla" palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.
— Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, — ja noin kuraisena ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet — saattavat ensin pienet vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan. Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.
— Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. — Parasta on, että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita, vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä nainen, tämä Maria Haapalainen.
Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.
Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.
— Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. — Siellä on kaikki erinomaisen hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, — odotahan, kun kuluu tässä parisen tuntia.
— Parisen tuntia!
— Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.
Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen. Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi, eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti ystävällisesti.
— Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. — Mutta älkäämme sekaantuko luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?
Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:
— Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä. Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?
Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:
— Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan, ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta toinen — ja ehkä suurin osa — rakkauden puutteeseen, kylmään kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana. Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää, että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista, kananpojista — mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta — siitä ei välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan — kunhan vain sitten katsottaisiin, että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei. Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten, mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin — tyvestä se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.
Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten jälleen ilahtuneena:
— Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo valitus tuolla kamarissa — se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden lupausta Suomelle…
Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota hän tunsi.
* * * * *
Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä, laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen, ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta, kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin, mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän, "kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain isännälle — tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.
Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että "minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä. Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen kerskasi: "Minullahan on poika."
Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä — se vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää. Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa siinä seudun äideille puheen aihetta — sillä ensimmäinen kysymyshän on aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".
Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot, ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet. Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:
— Minun poikani!
* * * * *
Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut, ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!
Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi. Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.