I
Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä niin erikoiset olivat molemmat.
Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli, mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä, että se tunki läpi.
Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.
Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus. Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan toivottoman rakkauden surua.
Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein entistä kauniimpi.