II
Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova, että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti; hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin, huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä: "Mitä tahdot?"
Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin, sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn, niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään. Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa, tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.
Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen, ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan, koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.
Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa, syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.