III
Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky, sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään päivinä.
Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet kylliksi häntä katsoa.
Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.
Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän. Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut. Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä syyttävällä ilmeellään pois ilon.
Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä, huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna, sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä, vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta. Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle myllylle päin.
He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa. Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen, salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi: "Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"
Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä. Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen, jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.
Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.