IV
Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi, hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen, vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.
Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana, kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli syttynyt hänen sydämeensä.
Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä paikalleen.
Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus, ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle hän taas vaipui syvään rukoukseen.
Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua, vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko, mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.
Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi, etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla. Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä, käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen, tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.
Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi, polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun lapseni!"
Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä, jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään, mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan: "Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"
Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.