V
Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene! Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.
Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"