II
Olisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja lakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa hän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin piilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei tahtonut antaa niitä kellekään.
Vouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen, jolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei hänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka olisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut Jumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa, syntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt, paholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen, ei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä syistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa lepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän silloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi hänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli turhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei ollut hyvä, vaan paha. "Jumala määrää", päätteli hän, "suurimmankin syntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia on, minne ne molemmat joutuvat". Näin hän paadutti sydämensä entistä kovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.
Kun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan luo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: "Tuon miehen sielu ja nahka kuuluvat minulle". "Niinkö luulet?" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan ja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. "Katsoppas", sanoi hän sitten paholaiselle, "hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän suostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan sanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?" — "Ei suostunutkaan", vastasi paholainen, "mutta jos milloinkaan syntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa ja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut monta". "Totta kyllä", arveli nyt Jumala murheellisena, "vouti on tuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan olisi voinut tehdä?" "Kuinka niin?" kysyi nyt paholainen hämmästyen. "Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään. Kurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan, joka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs maailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka; hänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan taas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille täältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän olisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella. Ymmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?" "Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin päinvastaiset seuraukset?" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen. "Niin, sanoppas se!", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli tutkimaton ja ajatteleva ilme.
"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!" kiukutteli nyt paholainen. "Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun lupaasi, mutta sepähän nähdään". — "Niin", vastasi Jumala, "et saakaan, luonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle ilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu, täytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle tutkimattomat ja ylivoimaiset". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen ajatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa ihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen edestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten mahtavuuttaan.