III
Kaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä, sillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa ei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.
Paljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille. Hän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli kiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli ryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron tielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse olisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta mitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä henkeä.
Näiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei ollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan kätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon alle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja herttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään vasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten vahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman murheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni siinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan tullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.
Siellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet sairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi varovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli voudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän näki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti vaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään säikähtyneen ilmeen. "Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?" kysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään, vaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen hattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.
"En tule kostamaan", sanoi sitten suutari, "sillä kosto on Jumalan. Tulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa kuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?"
"Säälistäkö todella tulit?" ihmetteli nyt vouti. "Miten voit minua sääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa".
"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia ihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin voivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista kadotusta?"
"Se on Jumalan huomassa kaikki", vastasi vouti; "paljon, määrättömän paljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen pahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin olen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole suostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan", lisäsi hän hetken perästä hymyillen.
Suutaria kammotti.
"Kuuleppas, suutari", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. "Koska olet näin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös minulle erään palveluksen?"
"Jos vain voin", vastasi suutari, "niin teen mielelläni. Kun ajattelen tekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle sydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman rangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?"
"Kiitos, suutari", vastasi vouti. "Olet aina ollut kunnon mies, ja olen iloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa kolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan kuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole hätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian alle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn minulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa".
"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa", jahkaili siihen suutari, "mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin helpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän minulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää, ei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja kukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla".
"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt, sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni pohjiin!"
Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään; rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki rahansa.