IV
Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi, mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta. "Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä, mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".
Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo hämärtyneeseen kirkkoon.
Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä, mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti häneen".
Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.
Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.
Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.
Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi lattialla myrkyllisen näköisesti.
Saatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan syrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin hautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle. Hirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi omituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään voudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti valoiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja sylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla olevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä ulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman ympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.
Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään. Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:
"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä".
Suutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:
"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen".
"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!"
"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan nahkaa nylkemään".
Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan, kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:
"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"
Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään, mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari jo luuli, että kaikki oli ohi.
Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:
"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".
"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.
"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.
Aloitahan sinä".
"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet. "Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla mies katosikin.
Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:
"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun pelkäsin puolestasi".
"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi, kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan papille.
Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:
"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"
Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä? Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä. Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt! Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin olkoon menneeksi".
Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"
Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.