II
Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa. Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä. Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.
Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:
— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja arveli:
— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.
Silloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:
— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies, josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.
Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä, vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:
— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?
— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.
He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista, joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut, paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.
Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.
Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni kuului tiedustelevan, kuka koputti.
— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti, katsahtaen samalla Pietariin.
— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!
— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?
— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.
— Kyllähän me… kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt riihelle…
Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään. Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla varhain valmiina riihelle lähtöön.
Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen. Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.
Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.
Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:
— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei sinua enää lyö.
— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.
— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.
Ja Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.
Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan: "Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.
Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.
Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.
Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki, keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla lyhdyllä…? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä…? No eihän vain…?" Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi, kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen, vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.
Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin puida suuren riihen".
Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset tavata.