III
Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli häntä ja kysyi:
— Mitä itket, Pietari?
— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?
Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:
— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.
Tässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.
Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki. Vavisten kysyi Pietari:
— Mitä hän siellä tekee?
— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.
— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.
— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa. Katso itse!
Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän nousi ja sanoi:
— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:
— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään, ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?
— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.
— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys. Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki, joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.
He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää. Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.