IV
Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä, että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä hengenkin?
Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen; salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen; päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi, niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä, raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.
Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon. Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä. Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän tuijotti herkeämättä.
Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta — hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden. Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään. Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja, mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen. Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta lähemmäksi… se ei kävele… se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.
Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi, kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän enää elossa vai vainaja.
Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa, käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa, millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon, elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu. Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.
Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois. Sovitaanko näin?"
"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.
Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä". Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.
Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito", oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.
Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.
Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?