V
Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita, maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut. Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu. He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:
— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen parempaan kenkään.
— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti seppä ja takoi takomistaan.
— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.
Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo, joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä? Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?
Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse, tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin. Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana. Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta, mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.
Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä… Mutta ei — ei täällä ole märkiä hiiliä… "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia ovat, ei luonnista. Mitä nyt?
Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt? Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.
Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.