VI
Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:
— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään saalistaan?
Jeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:
— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?
— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi. Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle mahdottomuus?
Mutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:
— Kuuletko mitään?
Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta Jeesus sanoi taas:
— Kuuntele vielä!
Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta, surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma, tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:
— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.
Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle, eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!
Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea viima.
Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin". Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:
— Mitä hiihdit, seppä?
Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa, jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi surumielisesti:
— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.
Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:
— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.
* * * * *
Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima? Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi, ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta, että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?
Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta, joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie, totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.
Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä ilmassa.
Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.
Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää, kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään. Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut, ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:
— Vieras käypi istumaan.
Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa. Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:
— Mitä olisi asiaa?
Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:
— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.
— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani anna.
Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi. Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:
— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!
Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan antamalla pelastuksen uskolla:
— Tartu kiinni!
Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena, ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.
* * * * *
— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa, etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan iltikseen.
Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa edelleen ja puheli:
— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä… ja totuutta etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi hiihtelisivät — johan nyt!
Ja hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:
— Eivät hiihtele, eivät… Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka tarjolle tulet.
Silloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:
— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!
Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan Jeesukselle:
— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!
Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen rakkaus.