VII
Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi, herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa, järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut, jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi. Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään, perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan kannettavaksi, sanoi Jeesus:
— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.
Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin siunausta heidän keskuuteensa.
Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.
Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen, valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:
— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?
Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen tervehdykseen ja sanoo:
— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?
Silloin Pietari älyää sanoa:
— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.
Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:
— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.
Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes rupeaa nauramaan ja sanoo:
— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä pidän sinusta — kas siinä, heh!
Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki, puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:
— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!
Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli hänelle Lusti:
— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse terveydeksesi!
Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:
— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!
Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:
— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute, niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.
— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.
— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti, ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta, Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.
Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:
— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?
Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.
— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan, mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.
Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:
— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä. Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa sieluni iankaikkiseen autuuteensa.
Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:
— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?
— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha, urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi, että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan, olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se! Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen, nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?
Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään, oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken, mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti, mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa sekaannustaan ja virkahti ankarasti:
— Helvettiin sinä joudut!
— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi tähän hyväntuulisesti Lusti.
He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan, kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti hän. Isäntä huokaili:
— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.
— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun, äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy, Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä, vaikka onkin näkö pilalla.
Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä, otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:
— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!
Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä heltiää!"
Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa
hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta
Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies
Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:
— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!
Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?
— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.
— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt
Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.
Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.
Ja isäntä lisäsi:
— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne, niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.
Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät kulkemaan.
— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka, että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta, emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.
Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen.. Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:
— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat; minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse pilautumaan.
Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi mennessään Lustille:
— Paista sydänkin ja säästä se minulle.
— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.
Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:
— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.
Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat edelleen.