VIII
Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi Lusti:
— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne, koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.
Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään. Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle. Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa, että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.
Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä naurunpuuskilla ja huomautuksilla.
Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta, täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä, kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin, jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton varjelus.
Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina; kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.
Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja ärjäisi tulijalle:
— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!
Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:
— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.
— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen, kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:
— Riitaako haastat?
— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:
— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!
Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!
Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.
Ja samassa oli tuima ottelu käynnissä.
Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan. Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.
Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari, ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani ennenkin on ohjannut".
Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle. Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen hyväntuulisesti:
— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!
Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:
- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy, niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!
Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen, komentaen:
— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa, ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin hienona tänne joukkoomme yritti?
— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:
— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi, kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!
Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.
"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni, joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt, mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan saakka. Lusti sanoi hyväksyen:
— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä. Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen, mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat, uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen. Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!
Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:
— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja…
Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti. Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen, joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon Nasarealaisen opetuslapsia, ja…
Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan, kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran…
Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville. Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:
— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti. Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?
Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:
— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat, eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti pohjaan!
Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa. Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta, valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"
Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.