III
Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan. Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär, joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin! Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.
Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli, mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät, jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa, heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas, rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen. He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi; liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas, ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.
Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen. Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.