IV
Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman. Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla. Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa. Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.
Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan, "eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.
Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä, luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli säkeniä ja tähtiä.
Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin puhumaan.
"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä laulaisivat tähän aikaan?"
Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö kuule edes tuskanhuutoakaan?"
"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois, minun täytyy mennä kotiin".
Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja nyt olet minun omani!"
Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä, mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:
"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä?
Miksi et pysy haudassasi?"
Haamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:
"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa. Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan morsiameksi".
Ja kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:
"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi
Pitkän Pienan syntiä".
"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu".
"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää, vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan. Viattomuutesi on sinun turvasi".
Silloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää ja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni itsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa kirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen lattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi alttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys. Kun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen, vieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi. Pian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi käsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli heidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti heidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun häivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua ilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään pysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä korkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä olevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin ankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman tuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta toivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien alttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä rukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan syntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät kuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen kärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä; sitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin kaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan pienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän olkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt. Tytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi ainoastaan yksinkertaisesti: "Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen tähden!"
Silloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja käänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä rupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin hunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus, joka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät lapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja nyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova jyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.
Kun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle joku lempeä ääni: "Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat jalkasi yht'aikaa". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon hänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö nyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.
* * * * *
Kun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa, kimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu oli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu. Hän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä oli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha sielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen nyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes ryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet, jotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja löydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen hiljaiseen rukoukseen.
Mutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän sitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien lunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden osoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi valjennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen jälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että kolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat turhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja anteeksiannossa löytäneet.