IV
Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.
Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?
Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa, vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin murhaaja.
Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan rahaveroasi taloon".
Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi, että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin, että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.
Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää, miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä? Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.
Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta. Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa maksamaan.
Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen ottaneen häneltä hengen.
Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta iskien.
Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä olisi ollut.
Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi, haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle: "Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla vaimosi vyöliinan alla?"
Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". — "Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi, "kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon päin kadoten pian tien mutkaukseen.
Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.