V
Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.
Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.
Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.
Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.
Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.
Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.
Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi, kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä, sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.
Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa, jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.
Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä, eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava, todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti, ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen. Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.
Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin, ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin tämä sanoi surullisella äänellä:
"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"
Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan loputonta hämärää!"
Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.
Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä. Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku. Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on", virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".
Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä, mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen. "On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.
Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut, tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä. Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan. Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan, rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.
Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.
Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä, häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien, kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa. Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi kaikki.