VI
Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta. Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.
Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään, "pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut, tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi suorittamaan talonsa töitä.
Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli, mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se, että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan muotonsa takaisin.
Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen. Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei tiennytkään mitään.
Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan, niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan, ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.
Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli, eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.
Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen, vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen sieluntaistelunsa alkoivat taas.
Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa, ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi, ei voinut.
Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä, jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!" Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän, entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään, oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.
Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton; joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan. Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi, häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää. Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa. Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli muutaman vuoden perästä täyttyvä?
Ja outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta pojasta.