VII
Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti, ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna, ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.
Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet. Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.
Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se, mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.
Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista? Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä, jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä, jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki, kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.
Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.
Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät, mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa. Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys, joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.
Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate, jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen väreilemään.