VIII
Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi, minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka kävi pohjatonta kuilua kohti.
Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan päätänsä vuoteensa patsaaseen.
Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.
Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen, sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut, Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten kätensä hänen polttavalle otsalleen.
Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika, tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten. Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.
Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin ympärille… Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin, nousee ylös… Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu… Isä tahtoo huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut…
Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen…
"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.
Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden, ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta painajaisesta.
Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien. Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:
— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?
— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.
Tässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:
— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!
Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta. Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen, loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan, olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.
* * * * *
Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan, talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt, vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.