XI

Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut. Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.

Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään. Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja kurkisti sisään.

Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä, sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.

Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies, lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.

Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä, mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:

— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti, kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:

— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin…

Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.
Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:

— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.

— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.

— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja tuhkaan.

Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton, hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:

— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken, kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.

Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:

— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii. Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua. Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.

Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin, availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua. Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan, se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen, valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden, samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.

Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson, edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen, ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:

— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.

Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa, kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme, kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"

Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan säilyttänyt:

Sun haltuus annan, isäni,
Mä sielun, ruumiin, henkeni,
Suo suloisesti maataksein
Ja apus aina saadaksein.

Suo nousta jälleen raitisna,
Sua kiittämähän valmisna,
Mull' ole aina armias,
Suloinen, hyvä, laupias.

* * * * *

Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa isännältä:

— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?

Isäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan laskevan leikkiä:

— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan puuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.

Vieras sanoi vakavasti:

— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla ehkä vielä joku toivomus?

Isäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän keskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:

— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin hartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen autuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.

Vieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen sanoessaan:

— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää kolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?

Isäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen kysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä selitti hämillään:

— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän tässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen rahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan…

— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras hymyillen.

— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi, ottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti, että jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin olisihan jo sekin jotakin.

— Varmasti siunautuu, vakuutti vieras ja lähti.

Isäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään rauhaa ja iloa.