XII
Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi, millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut. Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen, hän riensi vilkaisemaan töllille päin.
Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus. Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky, valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan, oliko mitään uutta tapahtunut.
Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet, vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?" kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo aivan kauhistuneena kiljaisi:
— No jopa olit…! Mitä tietä se lähti?
Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn, vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.
Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla, jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi? Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli hänen korkein toivomuksensa?
Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa, uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi…?"
Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa, niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta, jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.
Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti koko päivän.
Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta, kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!
Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä. Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa päässänsä ja pyörtyi.
* * * * *
Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön. Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset, hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi kohdella.
Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa. Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa, sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin taas näyttäytyy…"
Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt, ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa rahilta".
Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis raukeni lepoon.
Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.
Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas, kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän penkilleen.
Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle. Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta, tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut, "vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".
Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.