II.
AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.
Tuosta tunnen virkun miehen,
Pian söi, välehen kenki,
Pian pistihen pihalle,
Terävähän töille lähti.
No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat, tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:
»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»
Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:
»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja väkevä!»
Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se sieltä todisti:
»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia. Vaikka puuhun sen vien!»
»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:
»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio, kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»
Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvetaan häntä hakemaan, kun hän jo ilmestyykin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkaa kiivaasti kannella karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:
»Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois.»
Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:
»Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?»
Kettu vastasi lohduttaen:
»Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta, että silmät sokaiset kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies.»
Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena kämmentensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä syöpi muurahaisen missä vain yhdyttää.
* * * * *
Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta, sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: »No, omianipa olenkin niitä ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja puita.»
Jakoi kettu liuvari palkinneita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus. Otti ymmyrkäisen heinän tuppuran ja heitti sillä jänistä housuille, ja niin sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja soukan, ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se muuttui hännäksi sitten. Huusipa vielä takaisinkin ja teroitti sen kynnet, että pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä on. Kärpälle vahvistettiin voutivalta syödä hiiri, niinkuin oli tien teossakin hänellä lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla malttamattomana tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu pitkän kasvin, jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja kun orava sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, viskasi kettu sen hänen jälkeensä. Sepäs juuttuikin kiinni pakanain väliin ja niin sai orava mahdottoman kauniin hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja kantakeikkeliksi sanotaan.
Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta kansalta alituiseen ja uteliaasti: »Onko kukkaroa? Mitä minä sitten saan?» Kettu määräsi: »Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja suolle saat, tanssipaikan.» Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!
Olipa näet kerta kaukana näiltä mailta Herramme Jeesus ajellut kirkkoon messua kuulemaan hevosella kiirevällä. Oli varhainen sunnuntaiaamu, sumuinen ja pilvinen, ja sumuinen oli myös Herramme sydän maailman syntien vuoksi. Ajoi hän siinä soita, ajoi maita, pitkin heliäistä hiekkatietä, kunnes saapui Kidronin ojalle, sinisen sillan sivuhun. Pyrähtipä silloin pyy, joka siihen aikaan oli härän kokoinen, lentoon synkästä korven kuusikosta sellaisella voimalla, että maa järähti, Jeesuksen sydän särähti ja Herramme varsan säärivarsi taittui. Surumielin nyt Vapahtaja rankaisi pyytä, koska se oli tehnyt teon suuruutensa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen kaikkia muita luontokappaleita. Hän määräsi, että sen pitää pienenemistään pienetä maailman loppuun saakka, päivä päivältä, vuosi vuodelta, niin kauan, että mahtuu vaimon sormuksesta läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Siitäpä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja siitäpä pyy on synkkien, surumielisten korpien hiljainen ja alakuloinen lintu.
Tämä oli pyyn tarina ja kettu hänelle nyt antoi luvan syödä urpuja puista sekä pienen pillin, jolla pyy vielä tänäkin päivänä hiljakseen soittelee ja suruvirttänsä sirittää, odottaen aikaa, milloin mahtuisi vaimon sormuksen läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Mutta silloinpa on maailmanloppukin lähellä.
Tuleepa siinä töiltänsä taas tapansa mukaan rivosti kiroileva metsäkana, vilkkasilmä kupurinta, ja alkaa ketulle vannoa: »Kaperr, kaperr, voi vietävätä, käytävätä, avojaloin, avojaloin, käy kivikkoa, käy kannikkoa, voi vietävätä, käytävätä.» Mutta kettu häntä hillitsi ja määräsi, että metsäkana saa talveksi valkoisen turkin ja kesäksi kirjavan hameen. Sadatellen tämä lähti lentämään ärjäisten: »Kopeikka, kopeikka!» ja vielä tänäkin päivänä se karvaisissa housuissaan vaeltaa tiheässä viidakossa ja kiroaa illan hämärässä poikain ansoja: »Pojat p—rkeleen pallipäät hakkaa risukkota, rasikkota, ettei saata kävellä täyteen askeleeseen.» Metso, harakopra, kiveränokka riippamaha, sai luvan syödä petäjän latvoista neuloja, kun oli siihen tietä tehtäessä oppinut. Kevääksi annettiin hänelle tanssin ja laulun mahti, niin suuri, että itsekin toisinaan pyörtyy siitä laulusta ja ilosta. Kuusanko putkipursto sai sen edun, että sitä ei saa ammutuksi metsämies. Kuusangon ruumis on niin pieni, että luoti harvoin siihen osuu, vaikka pörröisiä höyheniä pölyyttääkin. Tulipa siihen sitten käpyhakkari, marjasilmä kävynmurentaja, palkinnolleen, ja näytti hänelle silloin Mikko mielevä mies koloa puun kyljessä ja määräsi: »Tuohon saat pistää kävyn kiinni, kun sitä hakkaat ja siitä suomuksia irroittelet; nokkasi väännetään ristiin, niin että kun nostat sillä irti kävyn suomun, niin helposti saat samalla kielesi työnnetyksi sen juuressa olevaan siemeneen.»
Niin jakoi siinä kettu Tapion palkintoja, jakoi, kunnes olivat kaikki työssä olleet osansa saaneet. Mutta eläinten sitten poislähtöä tehdessä sanoikin Mikko mielevä mies: »Mitä annatte nyt Mikolle, kun olen ollut työn teettäjänä ja pitänyt kaikesta suurta huolta?» Rupesivat siinä eläimet miettimään, mitä annetaan työpehtorille palkinnoksi, kunnes keksivät: »Me annamme sinulle jokainen kolmannen osan viisauttamme.» Muuta eivät olisi pystyneet sille antamaankaan, ja sillä on kettu nyt niin viisas, viekas ja kavala.
Oli jo tullut ilta palkintojen jaossa ja eläimet taas hajautuivat öisille asuinsijoilleen. Mutta kettu uhaten ilmoitti, että kaikkien niiden eläväin, jotka eivät olleet ottaneet tien tekoon osaa, tuli seuraavana päivänä saapua kuulemaan Tapion lakia, jota ei kukaan saa rikkoa. Ja niin laskeusi taas Suomenniemen ylle lenseä yö, jolloin kuului kaukaa teeren sointuva kukerrus, metson soiminen, suden kaamea ulvonta, pyyn hiljainen, alakuloinen vihellys, karhun matala mörähtely ja koko salon väen salaperäinen keskustelu. Arkoina odottivat eläimet, mitä rangaistusta Tapio oli säätänyt työstä poissa olleelle Metsolan kansalle.