I.
TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.
Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi.
Suo liikkui suden jälessä,
Kangas karhun kämmenissä.
Olipa kerran, kauan aikaa sitten — siitä on jo niin pitkiä aikoja, ettei sitä voi kukaan sanoa — Suomenniemellä niin soma elämä, että eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät, kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.
Väliin hekin kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa, sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. »Kunpa olisi täällä hyvät tiet kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi meillä elämä», arvelivat he ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niinpä siitä vihdoin herää ajatus ja kypsyy päätös: »Täytynee ruveta tässä teitä tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on hyvä mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille.» Ei muuta sitten kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee sitä kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi ulvoo sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi kronksahuttaa sen lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille sammalen asukkaille — pian on se Metsolan asukkailla tietona ja kohta kaikki hokemaan: »Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon jotta oikein», ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: »Tien tekoon täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!»
Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä, tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien teosta, mistä alotetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan, puhutaan — ei tule selvää miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan: »Päällikkö tässä tarvitaan — kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja luulee osaavansa päällikkönä olla?»
Katsotaan toisiinsa töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa illistelee, susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee vasten päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat, niin jo hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä ja julistaa: »Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla päällikkönä.»
No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjousi, kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun puoleen ja sanoo:
»Sinä karhu, kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, sinun pitää vääntää pois kannot ja kivet…»
Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu siihen ehätti liukkaasti sanomaan:
»No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät, siinä sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja pois kanniskelet…»
Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu sievästi edelleen toimittaa:
»Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä niitä sen kuin jaksat.»
Ja topakasti kettu edelleen julistaa:
»Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria, sinulla on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja sinä, jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, sinä saat sitten sen tasoitella, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä…»
Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla, mutta kettu määräsi: »Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän teissä.»
Mutta linnuille kettu selitti:
»Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja marjanvarsia.»
Sanoa keikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:
»En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla.»
Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet työhön. Metsäkanan harakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka. Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti menemään sadatellen, että »se tuhat tulinen p—rkele sinulle rupesi tietä paaraamaan.» Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava kerskasi: »Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa», meni kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä koota ja niillä rikastua.
Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan pois kannettaviksi. Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatte!! päivää aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itsemielessään muitten eläimien tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti huhuillessa.