Suomen kansan eläinkirja

by Eino Railo

SISÄLLYS:

»Suomen kansan eläinkirja», alkulause.
I. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina.
II. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina;
ketun palkka.
III. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan;
käärmeen tarina.
IV. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa;
käen tarina.
V. Samoin kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen
rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina.
VI. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. — Koira
menee ihmisen luo.
VII. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka
hiiri pelastaa.
VIII. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. — Mies
rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten
sopimus molemminpuolisista
oikeuksista. — Karhun ja suden synty.
IX. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. — Kettu ja teeri.
X. Variksen vala; sammakon tarina.
XI. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija;
kettu ja varis.
XII. Kettu ja jänis.
XIII. Kettu ja kurki.
XIV. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika.
XV. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu
itkijänä; tuulensuunnat; meden haku.
XVI. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli;
susi oppii lentämään.
XVII. Kettu ja suden akka; kettu pakenee muille maille; hänen
muinainen kataluutensa.
XVIII. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme
oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut
karhun onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua.
XIX. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. — Metson
isänmaanrakkaus. — Karhu rovastina.
XX. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. —
Immilän ylpeä kukko.
XXI. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti.
XXII. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous.
XXIII. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään
kaloja; kettu syö kirnuuksen; »Sairas tervettä kantaa»;
karhun kosto; kettu syö uudelleen viiliä.
XXIV. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi
auttaa Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja
kadonneesta pöytäkirjasta.
XXV. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsasten kastaminen;
pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen;
lampaille veisaaminen; tamman passin katsominen.
XXVI. Merkki juottaa suden humalaan.
XXVII. Jänis ja pakkanen. — Kissan ja hiiren synty. — Jäniksen ja
kissan yhteinen talous. — Jäniksen pelastuskeinot. — Kissa
ja päästäjäinen. — Kissan vilja ja jäniksen vilja. — Kissan
ja koiran metsästys. — Jänis jättää kissan. — Kissan osuus
lehmän antiin.
XXVIII. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri
räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan.
XXIX. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen
karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. — Jänis
takaisin Metsolaan.
XXXX. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. — Karhu loukkaassa.
— »Maksan niinkuin maailma maksaa.» — Jänis, hevonen, koira
ja kettu tuomareina. — Ketun palkka.
XXXI. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty;
ketun ristiäisissä käynti; kettu karkotetaan.
XXXII. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku.
XXXIII. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen
kärpäset, nimet ja aseet; ja susi kärpäsiä katsomassa; karhu
ja susi herra Vinkkeliä katsomassa.
XXXIV. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle.
XXXV. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta.
XXXVI. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan.
XXXVII. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto.
XXXVIII. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas.
XXXIX. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu
houkuttelee karhun syömään suoliansa.
XL. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi
ja korppi.
XLI. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös;
pääskysen silkinvarkaus.
XLII. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti
ja kivenviha.
XLIII. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara;
västäräkki ja rantasipi.
XLIV. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti;
käki ja närhi; rastas ja koppelo.
XLV. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa.
XLVI. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki
maailmanloppua pakoon.
XLVII. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan.
XLVIII. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen
kuningas.
XLIX. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis.
L. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä.
LI. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina.
LII. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus.
LIII. Karhu, susi ja kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä;
karhu ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto;
suden kuolema.
LIV. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot;
»Karhujen tappaja ja miesten sitoja»; karhun kuolema.
LV. Ketun palkka ja kuolema.
LVI. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.

Alkulause.

»Suomen kansan eläinkirja», joksi olen uskaltanut tämän suomalaisen eläinromaanin kokeen nimittää, on syntynyt eläinsatujemme pohjalla. Lähteinä ovat olleet pääasiallisesti professori Kaarle Krohnin julkaisemat eläinsadut [Suomalaisia kansansatuja, I osa, eläinsatuja. 1886. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 67 osa]; lisäksi olen tarkastanut joukon julkaisemattomia toisintoja, saamatta niistä kuitenkaan sanottavampia lisiä.

Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä. Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen, humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä. Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen, karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.

Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas, kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.

Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori Antti Aarnen tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen. F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia» lisäyksiä.

Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä, joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin, sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.

Teokseni synnystä on minun kiittäminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»; professori Kaarle Krohnia, joka on pitkin matkaa avustanut minua arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen tarpeellisuuden; maisteri E.A. Saarimaata, joka samoin on lukenut käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt kielellisiä silityksiä; tohtori E.A. Tunkeloa, joka hyväntahtoisesti on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori Santeri Ivaloa ja tohtori Juhani Aho vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet. Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen, ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi haluavansa.

Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.

Osmo Iisalo.