IV.
SIINÄ NÄKIJÄ, KUSSA TEKIJÄ.
Lapin laajoilta saloilta,
Pohjan pitkältä perältä,
Muotoa monen näköistä,
Kynttä kaiken karvallista.
Valittaen ja ruikuttaen siinä huusi palokärki varakopra, huusi ja itki niin että metsä kaikui: »Ptrui lehmäni, ptrui lehmäni, ptrui kotiin, ptrui kotiin, ptrui Sunterin, ptrui Lauterin, ptrui Maatikkin, tulkaa lypsettää, tulkaa!» Kysyttiin siltä silloin: »Miksi alati noin huudat ja valitat sekä lehmiä kotiin kutsut kuin mikäkin metsän emäntä?» Kertoi siitä palokärki:
»Olin minä ennen suuren talon emäntänä, rikkaan talon; ylpeänä kävelin mustassa silkissä, punainen huivi päässä, joka päivä, meninpä punahuivi päässä pyhäiltanakin kutsumaan lehmiä kotiin. Tulipa sitten kerta leipomispäivänä pirttiini pieni poika, ja arasti pyysi pientä kakkarata, koivunlehden kokoista, lemmenlehden paksuista. No, leivoin minä hänelle pienen kakkaran ja annoin pojalle. Tämä pisti sen uuniin paistumaan ja sanoi: 'Kasva, kasva, kaunis kaakku, Luoja leipäni levennä!' Silloin siitä tulikin niin iso leipä, ettei se tahtonut sopia uunista pois tulemaan. Nytpä kateus heräsi mielessäni enkä antanutkaan sitä pojalle. Poikapa yhä nöyryytti itsensä ja pyysi vielä pienempää kakkarata. Annoinkin sen, mutta siitä paisui uunissa vielä suurempi kuin äskeinen. Otin onneton kateudessani senkin pois. Pyysi poika rukka vielä kolmannen kerran, mutta silloin minä pahansuopaisuudessani muka kiireessä sanoin, etten nyt jouda antamaan, kun pitää kesken leipomisen lähteä vasikoita katsomaan. Silloinpa poika, joka olikin itse Jeesus, kyllästyi pahuuteeni ja sanoi, että niinpä mene sitten, ja niin minun täytyi lintuna pujahtaa lakeistorvesta taivaalle, lentää ja ikäni kutsua vasikoita että ptrui, ptrui, ptrui, ptrui! Ja siitä silkkihuivista on päälakeni punainen, siitä ylpeästä silkistä muu ruumiini musta. Tso hunnii, tso hännii, voi ihmisrukat, kun eivät katso eläviään!»
Kun oli näin syntinen eikä lisäksi ollut tullut tietä tekemään, viskattiin palokärki vielä valkeaan ja yhä enemmän noessa mustattiin sekä määrättiin, ettei saa tuoreisiin puihin koskea, mutta lahoista ja kuivista puista saa kyllä matoja hakata. Se osa määrättiin palokärjelle, ja valittaen tämä taas lähti ikuista metsänemännyyttänsä hoitamaan huudellen uupumattomasti: »Ptrui Tiirik, ptrui Muurik, ptrui Mairik, ptrui oikea Omena, ptrui kellokaula Kestikkini, musta lehmä Muurikkini, ptrui…!»
Kuuluipa sitten nakutus puun kyljestä ja otettiin siitä tikka talttanokka lujille: »Miksi sinä et tullut tietä tekemään?» Kettu viittasi hiirille ja rotille, jolloin nämä alkoivat kokoilla kirjavia kiviä, mustia, punaisia ja sinisiä, sekä kasveja monen värisiä. Pahaa aavistaen silloin tikka kysäisi: »Tik tik, mitäs minulle teet?» ja aikoi puikkia pakoon. Mutta eipäs veijari ehtinytkään, vaan paiskattiin kaikki kirjavuudet sen päälle ja niin siitä tuli tikka kirjava lintu metsään. Vielä päätettiin, ettei tikka saa nakuttaa tervettä puuta, vaan ainoastaan kuivanutta ja rosoista: siitä itselleen toukkia hakekoon.
Tulla kohahtipa ylpeästi ja mahtavasti kokko sekä sanoi ynseästi, ettei hän teitä tarvitse; hän asuu puissa ja tekee puihin pesänsä. Häntä kovasti nuhdeltiin ja sanottiin, että hänen nyt ainakin olisi pitänyt olla tien teossa, kun on niin väkevä ja paljoa huonommatkin ovat olleet raatamassa. Kokkopa vain silloin niskojaan nakkasi ja sanoi: »Kot, kot, mitäpä minulle teette! Lintujen omilla käräjillä minut on pantu kaikkien pienten lintujen herraksi ja tuomariksi petäjän latvaan, ja minä saan syödä ja repiä niitä silloin kuin tahdon. Ei minun tarvitse ruveta kellekään teitä tekemään.» »Vai niinkö luulet, sinä vesuinnokka»! suututtiin siinä kotkalle, karattiin käsiksi ja väännettiin nokka kippuraan sekä kynnet koppuraan. Mutta kun kokko pääsi irti, niin se heti uhkasi: »Kyllä minä teidät mokomat palkitsen vielä, älkää yhtään huoliko!» Silloin heitettiin kokkoa kahdella mättään kappaleella ja kirottiin: »Sinun ei pidä saada kuin kaksi poikaa, ja niiden ei pidä päästä lentoon, ennen kuin ovat itsesi kokoisia; niin kauan sinun pitää niitä elättää». Lopuksi vielä ryvetettiin kokkoa vihreällä kedolla, josta jalat kävivät keltaisiksi, ja sanottiin, että lennä nyt tiehesi, hiirien tappaja.
Lensipä siihen sitten haukka, kovelonokka, ja häneltä taas tiukasti vaadittiin selitystä, miksi ei tullut tientekoon niinkuin käsky oli. Mutta ennen kuin tämä ennätti ruveta vastaamaan, lennähti viereiseen puuhun suokuiri harmaaturkki, jolla on mahdottoman pitkä nokka. Haukka rupesi sitä siinä kesken kuulustelun pelkäämään ja sanoi: »Onpa vaarilla nokkaa». Suokuiri vastasi siihen vaatimattomasti: »Onhan sitä, vaan mitäpä tuosta lie, kun on noin hontelota». Siitä haukka riemastui ja saaden takaisin rohkeutensa kehaisi: »Minullapa on yhtä pitkä kuin paksukin». Hän aikoi jo kaikkien hämmästykseksi rynnätä suokuirin niskaan, kun hänet samassa uudelleen vaadittiin tilille, jolloin hän rupesi valehtelemaan. Sanoi elättäneensä hiiriäistuuppaa sen pesään, kun sillä on niin suuri pää ja suuret silmät, siinä toivossa, että saisi siitä oikein jalon miehen. Juuri kun piti tien tekoon lähdettämän, sattuikin hän huokaisemaan, että huh, huh, kun nyt on paha ilma. Siitäpä olikin hiiriäistuuppa huomauttanut: »Ei tämä ole mitään sitä ilmaa vastaan kuin silloin oli, kun Tiirinlinnan sillan alla tapeltiin». Mutta silloinpa olikin haukka tarttunut hiiriäistuuppaa päästä kiinni ja vääntänyt siltä niskat nurin kuultuaan sen jo niin ylettömän vanhan olevan, vaikka hän sitä vielä kasvamaan odotteli. Ja siitä päivin on hiiriäistuupan pää pyörinyt ympäri kaulassa. Mutta tässä touhussa olikin koko tien teko unehtunut… »Vai sinä valehtelija!» sanottiin, karattiin haukan kurkusta kiinni, pantiin jänikset ja kaikenlaiset pienet elävät sitä rusikoimaan, väännettiin nokka kippuraan ja kynnet koppuraan, rytyytettiin sitä kedolla, niin että jalat kävivät keltaisiksi, heitettiin neljällä turpeella ja määrättiin: »Sinä saat neljä poikaa, mutta saat tappaa niistä kaksi ja syöttää ne toisille, koska kovin konstikas olet!» Lähti siitä haukka lentoon vannoen kostoa ja tuikaisikin mennessään suokuirin niskaan, syöden hänet surkeasti.
Mutta ei joudettu siitä nyt enempää huolimaan, vaan ruvettiin kalasääskeä tutkimaan. Tämä oli ollut lintujen omilla käräjillä tuomarin sijaisena, mutta antanut, kurja, vääriä tuomioita, joten se oli sysätty joukosta kokonaan pois. Niinpä nyt tuomio vahvistettiin ja määrättiin, että sen pitää laittaa pesänsä korkeaan, järven rannalla olevaan, kuivalatvaiseen puuhun, jossa ei ole mitään suojaa, järvestä urkkia ruokansa, vaikka ei osaa uida, mutta ei saa maalta ottaa. Kiireesti sekin sitten työnnetään pois ja otetaan varis, harmaamaha raakuttaja, siitä tilille ja kysytään, miksi ei tullut tien tekoon. Tämäkös selvittämään:
»Terehtyör, terehtyör! Älkää nyt minua tappako — minä en asukaan enää teidän luonanne, vaan muutan ihmisten ilmoille, jossa syön kaikkea roskaa mitä saan, hevosen lannasta jyviä, ja teiden varsilla minä asun…»
Sanottiin hänelle sitten: »Kyllä me sinutkin opetamme, kun et tullut teitä tekemään. Ja niinpä muutakin täältä pois, talveksi vielä kauemmaksi, ja marjojakaan et saa syödä metsästä. Poikiasi saat elättää pesässä siksi, kunnes ovat itsesi kokoisia.» Ja siinä sitten vielä enemmän sydännytään, puristetaan kurkusta varista ja kökkeröitetään sitä porossa, niin että se menetti siihenastisen kauniin laulunäänensä ja tuli likaisen harmaaksi. Suutuksissaan siitä varis lähti lentää laahustamaan tiehensä ja sadatteli mennessään: »Raato, raato!»
Tulipa siihen korppi mustaturkki, vahingon ennustaja, joka lintujen käräjillä oli saanut varkaudesta kovan tuomion ja siitä vihoissaan kiljui ja ärjyi monella äänellä. Kysyttiin häneltä, miksi ei tullut tietä tekemään, mutta korppi ronkahti ylpeästi: »Hyvin olette tekin tietäjiä ja ääneltä koreita, mutta ette te tiedä ihmisen ajatusta — minäpä sen tiedän ja ihmisen kieltä osaan haastaa». Kysyipä syrjästä silloin kurki, mistä hänelle se tieto tulee. Korppi sanoi; »Tulipa se mistä hyvänsä, minä sen kuitenkin tiedän, ja tiedänpä vuorokautta kahta ennen, mitä tulee mistäkin kohti. Vähätpä minä siis teidän teistänne ja poluistanne!» Suututtiin siinä korpille ja sanottiin: »Hoi sie korppi koito lintu, korppi kolmen lemmon lintu! Koottu olet kodan noesta, sysilöistä synnytetty!» Paiskattiin se sitten kuumalle kivelle, niin että varpaat kähähtivät. Lentoon hyppäsi siitä korppi ja alkoi huutaa lentäessään: »Lompatit jäi, lompatit jäi!» Lopuksi se rupesi selittämään, että olisi hän silti tullut tien tekoon, mutta joutuikin tuonne palaneen hongan rosoon, eikä tahtonut sieltä mitenkään osata pois, vaan viipyi kauan ja vielä ryvettyi näin mustaksi. Olisihan sitä jo siinäkin ollut rangaistusta kylliksi. Mutta hänelle määrättiin, ettei hän saa syödä muuta kuin sisiliskoja ja kuolleita raatoja, joiden herra saa olla. Kukaan elävä, ei varis eikä harakkakaan, ei saa tulla raadolle, ennen kuin hän lähtee pois. Ja jos nälkä tulee, pitää korppien repiä toisiaan. Lopuksi vielä varmuuden vuoksi lyödä hotaistiin korppia, joka vihdoinkin siitä lähti ja huusi mennessään: »Kronk, kronk!» eli »ronkkaan häntä lyötiin.»
Siitäpä nyt lennähti saapuville harakka, hahistinsiipi räkättäjä, ja rupesi itseään kovasti puolustamaan. Ei hän halua olla Tapion metsissä ollenkaan, vaan hänkin menee variksen mukana ihmisten majoille ja asuu siellä. Puuhun hän kuitenkin tahtoisi pesän tehdä, jos vain lupa annettaisiin. No määrättiin siitä: »Saat tehdä pesäsi puuhun, mutta sinun pitää, kun istut johonkin paikkaan, kiikistää ja keikistää sekä sanoa että 'koska' ja nauraa, että olisi sinulla edes vähän temppua tehtävätä. Poikasi sinun myös pitää elättää itsesi kokoiseksi, että olisi sinulla työtä ruoan kantamisessa niille.» Ja juuri kun harakka oli menossa pois, heitettiin hänelle tulessa mustuneita kekäleen sälöjä jälkeen ja siitä tuli harakalle musta, kiiltävä pyrstö.
Närhi kirjavaturkki ja miekkakylki siellä kuului riitelevän palokärjen kanssa. Soimaa palokärkeä: »Ei sinulla, kiilasuu, ole mitään karjaa», mutta palokärki siihen äkäisesti vastaa: »Meillä muilla onkin kaikilla karjaa, pait sinulla ei ole! Sinä olet halvan päällä eikä sinulla ole muusta huolta kuin rosvoamisesta!» »Mitä minä olen rosvonnut?» tiukkasi närhi äkeästi, mutta silloin kaikki huutamaan, että tiettyhän se on! Kun piti muka sotaan lähteä eikä ollut mokomalla miekkaa, niin käeltä varasti miekan ja vielä nytkin kehtaa sitä sivullaan kantaa ja siksi sanotaankin miekkakyljeksi. Siitä sai närhi itselleen varkaan nimen ja äityi sitten päntiönään varastamaan, niin että koko talven ruokansakin ihmisten haasioista näpistelee. Suuttuivat siitä tuomarit närhille kovasti, ottivat käsille, kurittivat ja hautasivat — oli siinä haudassa sinikirjavia kiviä ja punaista multaa — sekä sanoivat: »Piinataan sinua nyt kappale aikaa, kun et tullut tietä tekemään.» Niin tuli sitten närhistä ruskomullan värinen. Närhillä oli ennen ollut hyvä laulunääni, mutta kun kehtasi varastaa käen miekan, niin kuritettiin siitäkin vähän ja sanottiin: »Minkä nyt laulat, sen laulat rääkymällä, etkä sitäkään saa tehdä niin kauan, kuin käki kukkuu.» Ja närhin pojat eivät saa lentää, ennen kuin ovat emänsä kokoisia. Tuli siinä siten tuomiota närhille aivan kyllältänsä.
Lehahtipa siihen vihdoin käki, harmaaturkki ja kirjavakylki, koivun latvaan ja päästi sorean »kukkuu!» Kovistettiin häntä nyt, että miksi ei tullut tien tekoon, kun muutenkin oli laiskureita niin paljon. Sanoi silloin käki kauniisti: »Antakaas kun kerron!» Ja hän kertoi ja kukahti väliin:
»Ennen muinais-aikana minä en ollutkaan käki, vaan sorea kuninkaan tytär, jolla oli ihmeen ihana ääni. Huokasi nyt kerta tämä kuninkaan tytär palavan toivomuksen, että kunpa hänestä tulisi semmoinen, jota kaikki kansa kuuntelisi! Kuulipa silloin luoja hänen huokauksensa ja muutti hänet käeksi, ja käkenä minä kuninkaan tytär nyt lentelen Suomenniemellä ja kukun tänne kultaa ja kevättä. Kaikki kansa minua kuuntelee ja minä tuon salolle kesän sanoman teille kaikille iloksi, sekä laulan ihmisen elon pituuden. Mutta pidettiinpä sitten kerran lintujen käräjät ja minut pantiin sinne lautamieheksi; minun pitää siitä pitäen ahkerasti lentää manuulla ja käydä joka puussa kukkumassa, ja pikkulintujen pitää sillä aikaa elättää minun poikani. En jouda enää omaa pesää laittamaan, vaan munin munani jonkun pikkulinnun pesään. Hän se sitten munani hautoo ja poikani ruokkii, kunnes tämä kasvaa suureksi. Vihamieheni väittävät, että minä silloin muutun haukaksi ja surmaan ruokkijani, mutta se on valhe. Kiireellisen manuulla-lennon vuoksi minä en nyt joutunut tien tekoon, mutta minä kukun teille entistä ihanammasti, kunhan vain minua armahdatte. En näet mitenkään ehdi enkä jaksa joka puussa kukkua, niin että siinä suhteessa pyytäisin helpotusta. Kukkuu!»
Armahdettiin siinä sitten käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu paikassaan niin kauan, että lopuksi täytyy kakistaa, niin sitten ei tarvitse joka puussa käydä, ja niinpä käki vielä tänäkin päivänä lopettaa kukkumisensa, että »kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!» Ja raikui nyt salo käkösen ihanasta kukunnasta.
Huuhkaja, ovelanokka huuhkuttaja, lensi siihen silloin kissanpää kynsissä. Tiedettiin, että se osaa laulaa sadallatuhannella kielellä, laulaa kuin vaskikello, haukkua kuin koiranpentu ja itkeä kuin lapsi. Kysyi siltä nyt kettu, että miksi ei tullut tien tekoon. Huuhkaja kertoi silloin löytävänsä »muuta syötävätä, tarvitsematta maassa kävellä». Ei muuta kuin lyötiin huuhkajalta pää poikki ja pistää jurautettiin sijaan se kissan pää sekä sanottiin: »Lennä nyt, ja muuta et saa syödä kuin hiiriä ja laulaa saat vain yöllä!» Huuhkaja siitä säikähti ja kun sai nyt itselleen kissan pään, menetti samalla entisen kauniin äänensä ja panee nyt vain öisin: »Huu! huu! huu!»
Siinäpä tulikin jo hämärä, sillä kovin paljon oli tässä tuomittavia kokoontunut. Yön sipinä ja supina alkoi kuulua metsän pöheiköistä, pöllöt lentelivät ja yököt nopeasti illan ilmassa risteilivät. Seuraavana päivänä määräsi kettu jäljellä olevat rikolliset eteensä tulemaan, leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi — minne lienee kadonnut öisille retkilleen Kettu Repolainen.