V.
KYLLÄ VAKAA VANNOA TOHTII.
Pääskyläinen päivän lintu,
Päivän lintu, yön lipakko,
Lenteli kesäisen päivän,
Kevätpäivän keikutteli.
Kyyhkynen sulkanokka oli salaperäinen ja arka lintu. Se karttoi kaikkia muita lintuja, oleskeli korkeissa, kauas näkyvissä puissa, piti vahtia ja läksi heti lentämään, kun vain kaukaakin näki jotakin lähestyvän. Senpä vuoksi siitä Metsolan väki kertoi paljon ja kaikenlaista, sekä hyvää että pahaa.
Olivatpa kerta kyyhkyläinen ja sammakko kerskailleet ja väitelleet keskenään. Kyyhkynen ylisti terävää näköään ja sileää höyhenpukuaan, sammakko taas kopeili ihmeen tarkalla kuulollaan. Sattui siinä ääressä mies kylvämään palomaahan naurista, jonka johdosta sammakko sanoi: »Kun lienet niin tarkkanäköinen, niin sanoppas, mitä tuo mies tuonne palolle heittelee?» Kyyhkynen katsoi tarkasti ja vastasi: »Mikähän musta tosiaankin tuolla maassa muljottanee — jahka käyn katsomassa ja näytän sinullekin.» Sitten kyyhkynen kävi hakemassa palolta nauriin siemenen ja päättäen koetella sammakon kehutun kuulon tarkkuutta vei sen korkean korpikuusen latvaan, josta pudotti salaa siemenen kuusen juurelle vesilätäkköön. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun sammakko samalla kohottikin päätään ja kysyi: »Mikä se paukahti? Kivelläkö viskasit?» Silloin täytyi kyyhkysen tunnustaa: »Kyllä olet tarkka, vaikka olet jo vanha.» Ja sammakkokin myönsi puolestaan, että tarkka oli kyyhkynenkin, vaikka olikin jo ikämies. Niin tuli heillä sovinto ja herkesivät väittelemästä. Mutta metsässä ruvettiin sen jälkeen sanomaan: »Tarkka silmä kuin kyyhkysellä ja tarkka korva kuin sammakolla.»
Pikkulinnut taas juorusivat, että kyyhkynen oli ollut muinoin mahdottoman ahne hakemaan ja juomaan pikkulintujen munia. Silloinpa nämä olivat tehneetkin liiton, että kokoonnutaan koko joukko ja mennään katsomaan, kun se taas varkain juo pikkulintujen munia. Niinpä mentiinkin ja pyrähdettiin kyyhkysen ympärille, kun tämä parhaillaan oli munia ryöstämässä. Kyyhkynen säikähti ja nielaisi koko munan hädissään, niin että kuoret särkyivät kurkkuun, ja siitä hänellä pilautui laulunääni, ettei pysty sanomaan muuta kuin »uur, uur!» Monet Metsolan asukkaat kuitenkin väittävät tätä juttua vain lörpöttelevien pikkulintujen panetteluksi ja säälivät kyyhkystä, joka oli heidän mielestään arka ja siivo lintu, ei tehnyt kellekään pahaa, vaan oli päinvastoin joutunut metsäkanan petollisuuden uhriksi. Kyyhkysellä kun oli alkuaan kymmenen munaa, niin metsäkana sanoi hänelle: »Saat vaihtaa! Minulla on tosin vain kaksi munaa, mutta nepä ovatkin kultaa molemmat!» Kyyhkynen, joka on hiukan yksinkertainen, ihastui ikihyväksi ja vastasi:
»No, vaihdanpahan, kun ovat nuo niin hyviä!» Siitä ruvettiin sitten munimaan — ja eipä tehnytkään kyyhkynen kuin kaksi, mutta metsäkana, jumalaton, tekikin kymmenen. Ratkesi siitä kyyhkynen valittamaan:
»Kyy, kyy, kymmenen munoa,
Kaikki kahtehen katosi,
Kahtehen kananmunahan,
Kultaiset ei kumpikana.»
Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. »Tee toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päält' sammalii, niin minäkin teen!» laulahti se ja selitti: »Minun täytyy tästä joutua kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa.» — »Miten sinä sitä neuvot?» kysyttiin häneltä. »Tee, tee toukoo, tee, te toukoo! Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!» Sitten kyyhky vielä väitti, että hän asuukin enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.
Tiainen tiitterehtäjä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että myöskin suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki kiivastuneena valittavan: »Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret»! Vakavasti nyt kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainenpa siitä kimmastui ja sähähti: »Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus, ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-tii! Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!» Huomattiin siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä, niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä loppunut, vaan äkeänä se siitä piukasi vastaan: »Senkö ihmeen voimalla minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin, kun linnut minua kielaudesta kurittivat!» No, pidettiin siinä vielä vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun oli murheen vuoksi laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä, joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.
Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien, puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi. Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea ja nähtiin korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa, päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävel virran, ettei sitä tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville ja kysyttiin, kuka hän oli. Hänpä vastaamaan:
»Minä olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä annettiin kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä. Siihen aikaan minä olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen kaupungissa ja laulelin leipäni edestä. Jouduinpa siitä kerta rikkahan tiltaltin talolle ja kuuntelin oven takana, kuinka sille opetettiin kaikkia maailman lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin oluen tipunnan tynnyristä että 'til-tal', mutta minä opin kaikki laulut. Ja lensinpä taas kauas maailmalle, laulelin, ja tulin viimein ihanaan kuninkaan hoviin, jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan häitä. Voi, kuinka siellä kauniisti nuorelle parille laulettiin! Minä sitä kyynelin kuuntelin ja painoin mieleeni, voidakseni täällä Suomenniemellä samoja lemmenlauluja viserrellä. Ja niin minä taas läksin lentämään, lensin, lensin, kunnes näin kaksi saksalaista, jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään haastelivat. Minäpä siitä opettelin vielä saksankin kielen, jota väliin täällä lystikseni haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta harakan avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään perää, ei. Ja olinhan minä viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä kirjurina, josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia juttuja, että niitäkin väliin korven kansalle iltaisin ja öisin haastelen.»
Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä on laulut laulettava. »Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut, niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven takana ollessasi». Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.
Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: »Minä tiedän tarkalleen, milloinka paha sää tulee.» Peippo sanoi: »Se on vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli kuuta peipposesta…» Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. »Hyi, hyi!» sanoi peippo, »kun ette nyt minua enää rankaise, niin minä laulan monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko luonto ihastuu.» No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun luvattomasti oli poissa tien teosta.
Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja. Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: »Kitkut, kätkyt, tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä», johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti: »Myhähä!» — Rantasipi hätäili: »Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä tässä joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!» Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta nepä yhteen suuhun visertämään: »Emme tulleet tientekoon, sillä emme tahdo tiellä asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että siitä ovat kaikki mielissään.» Ja niin lähtivät ne taas lentämään, mutta ehdittiinpä siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: »Vai ette tulleet!» Niinpä saivat nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista, sinistä jos muutakin..
Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi, raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä, nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. »No, ettepä siis saakaan tulla tänne!» sanottiin niille, ja viskattiin niiden perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen ja kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia. Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että sen pää paloi punaiseksi, ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin paikkapaikoin punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni ei tavattu muuta kuin tavi. No — sitä siinä hakattiin, niin että se kävi aivan pikkuiseksi, ja määrättiin: »Saat olla tavi, kun sinut tavattiin».
Jopas kuului silloin metsästä mukavata kutsuntaa: »Luk, luk, poikani, tule pois, poikani, lätävarvas tallaa!» Ja perään kuului korkea kiekaisu: »Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!» Kukko ja kanahan sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä olleet milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa. Ajettiin siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat kävivät punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia melkein ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti siitä kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä kerran pois koko Metsolasta.
Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi, oliko vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdyttipä sieltä ilmoilta pääskynen liverokieli sivertelijä: »Silkin varkaat, silkin varkaat! Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle, sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi vir-ruu! Pesin pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!» Otettiin se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja kuritettiin siinä. Sepä koko ajan huusi: »Päästä! päästä!» jolloin sanottiin: »Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan pois!» Mutta kettu määräsi: »Koska et kerran tullut tien tekoon, saat vielä lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja livertelet?» Jutteli siinä silloin pääsky näin.
»En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona, kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain sulhasia, kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun siinä jouduin! Sainpa siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä, sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit, veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, närät, neijaa, nirrii-ii, vannoi Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä sanoin että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi kävi salaa sammuttamassa, heittämällä vettä pesään. Tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi. Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho. Rukoilin palavasti, että luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta rangaistuksestani, ja tulin minäkin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä sanoin anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa minä olen kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen kiukaan lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, en enää, emäntä rukka, kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikiil' Ja niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi, ja turhaan koetti sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä repesi, ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niinpä nyt lennän ja laulan, ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä ei ole kesään enää päivääkään. Ja siksi minä aina itseäni puolustan pahan anoppini syytöksiä vastaan, vaikka kyllähän hän on Jeesukselta rangaistuksen saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!»
Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin läksi pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.
Taas kysyi kettu, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa? Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: »Kuinka olet, yöropponen, niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet, vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?»
Vastasi siihen yökkö irvistäen: »Minä olen paholaisen lintu. Silloin kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, rupesi Jumala vihdoin tekemään lintujakin ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan alle ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa livertelemään. Kateellisena katseli paholainen syrjästä luojan puuhia ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!' Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet, pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna lentämään, mutta eihän se lentänytkään, kun ei saanutkaan paha siihen henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla luojalta henkeä sille ja antoihan luoja, jolloin pahan tekele läksi lentää rääpeltämään. Suuttui jo paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen pidä päivillä näyttäytyä koskaan, yöllä vain, ja niinpä minä ainoastaan öisin lentelenkin.»
Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin: »Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä tarkoin on kuultu!» Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on alaston ja nahkapalan näköinen. Sitten määrättiin iankaikkiseksi lentämään öisille urillensa.
Nyt loppuivat vihdoinkin eläinten suuret käräjät, jotka olivat johtuneet yhteisestä tien teon asiasta. Samoinkuin oli saatu raivatuksi jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa, pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät. Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa, kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.