VI.
SAALIS AHNEEKSI TEKEE.
Siellä karhut tappelevat,
Kontiot kovin elävät,
Rautaisella kalliolla,
Vuorella teräksisellä.
Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.
Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää käymään sekä saatiinkin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa, niin tulipas tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa. Karhu kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet näille kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja luopua saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:
»Kyllä tiedän koiran synnyn,
Arvoan alun penikan,
Tehty on rikkatunkiolla,
Vainiolla valmistettu!»
Katkerina ja myrrysmielin lähtevät siitä koira ja kettu Tapion luo ja tekevät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän rauhan rikkomisesta. Tapio tutkii asiaa ja huomaa sen oikeaksi sekä käypi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustavatkin ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupaavat antaa korvauksen. Niin tehdään entinen rauha taas ja Tapio käypi kotihinsa.
Mutta kun ruvetaan uudelleen jakamaan saalista, saa karhussa ja sudessa taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitetaan kettu ja koira, jotka ylen katkerina uudelleen käyvät Tapiolle kantelemaan. Tämä rauhoittaa heitä, tulee saapuville ja tekee sovinnon.
Hänen pois mentyään syntyy kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu ja susi eivät ole tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajavat heidät jyrkästi matkoihinsa, ja ärtyneinä kiiruhtavat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähtee Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, astelee tuohuksissaan, niin että salo kohajaa, ja saapuu saalispaikalle, mutta siellä onkin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. »Kun en nyt teitä tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen», sanoo Tapio siinä, — »asetanpa ansat eteenne!»
Tekee Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle Vipusen, ja lähtee vääryyttä kärsineiden kerällä takaisin Tapiolaan, heitä siellä lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo tulevat karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä haistelemaan Herkut ovat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmitaan eikä muistetakaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa »jump!» loukas putosi karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi rientää ystävänsä avuksi ja silloin »vhip!» tempautuukin hukka vipuun että selkä venähtää. Siinäpä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimeinkin karhu sai kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua. Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystävänsä apua. Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein kangen ja alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa tätä ansasta. Hukka parka huutaa, elämöipi ja telmää hädässä ja tuskassa siinä, mutta turhaan — karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella selkään. Katkesi toki viimeinkin nuora, hukka putosi maahan ja alkoi suoria matkoihinsa huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui pahanpäiväiseksi. Osasi siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivatpa molemmat sen jälkeen metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän alati sen jälkeen karhun selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti kankeaksi.
Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille, niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.