VII.
KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.
Autit muinen mutkat miestä,
Mutkat muinen, juonet ennen,
Ei sitten sinä ikänä.
Eletään siinä sitten aikoja Metsolassa, eletään ja käydään metsällä omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo unehtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan, mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.
Olipa kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä, rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne haisivat sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.
Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne. Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä, kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:
»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä valkoinen.
Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No, mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis — ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen. Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»
Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen, hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet, mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja järsimään pahinta loukashirttä poikki.
Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.
Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki, alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»